Vakavasti puhuen
27.11.2004
Minä en ole koskaan ollut äidillinen ihminen. En ollut pitänyt sylivauvaa käsivarsillani kuin kerran tai pari, ennen kuin sain kannettavakseni oman lapseni. Minulla on heikohko empatiakyky enkä taida olla kovin sympaattinenkaan. Minulla ei ole referenssinä hyvää omaa äitisuhdetta, eikä minulla ollut isäni kanssa edes yhteistä kieltä ennen aikuisikää. Puolet suvustani ei ole minulle sukua, ja toinen puolikas oli minulle tuntematonta ja minulta salattua.
Ei minun pitänyt koskaan äidiksi tullakaan. En olisi millään uskaltanut. Mutta niin vain kävi. Minun ensisijainen tehtäväni äidiksi tultuani on ollut rikkoa sukuamme vainonnut lapsenhylkäyskonsepti. Näillä geeneillä ja tällä perhesuhdeperimällä se on vaatinut tavallista enemmän työtä ja hampaidenkiristelyä, näin uskallan väittää. Jokainen rakkauden ele on opeteltava ja muistettava ylläpitää. Lämpimät tunteet on harjoiteltu. Hylkäämisen mieliteot ja ilkeyden houkuttelevuus on tapettava heti alkuunsa, kun ne vasta ovat kehittymässä ilkeäntuntuisena möykkynä mahassa tai levottomuuden tunteena. Olen määrännyt itseni muistamaan joka hetki, että olen tällä hetkellä ensisijaisesti äiti ja sitten vasta minä. Minun on vaadittava itseltäni alussa paljon, jotta rakkaus ja lempeys muuttuvat rutiineiksi, joihin voin nojata myöhempien vuosien vaikeina hetkinä.
Olen ontuva ja rikkinäinen ihminen, ja minun on annettava itselleni anteeksi paljon. Mutta on jotain, mitä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Siksi minun on huolehdittava siitä, etten koskaan tee lapsilleni sitä, mitä minulle on tehty lapsena. Tai jätetty tekemättä.
Tämä voi näyttää ulkopuolisen silmiin omistautumiselta yhteen asiaan. Tai pakonomaiselta äitisuorittamiselta. Minä näen sen harjoittelemisena. Minä harjoittelen äitiyttä samaan aikaan kun lapseni harjoittelevat potallakäyntiä. Jotta olisin valmis, kun lapseni ovat isoja. Jotta rakkauteni ja lempeyteni riittäisivät silloinkin, kun niitä todella tarvitaan.
Tarvitsen äitiyden, lempeyden ja ehdottoman rakkauden opettelemiseen työvälineitä. Minun on annettava lapsilleni mahdollisimman paljon aikaani. Haluan koskettaa lapsiani paljon. Imetys, perhepeti ja kantaminen ovat minulle elintärkeitä yhteyden luojia. Huononkin päivän jälkeen löydän elämäni tarkoituksen sängystäni, kahden nukkuvan lapseni muodossa. En välttämättä osaa lohduttaa, mutta osaan imettää. Imettäessä lohduttaminenkin luontuu itsestään.
Pieni vauva omassa sängyssään, omassa huoneessaan, kaukana kehostani, ei sytyttäisi äitiyttäni. Stimulaatio ei yksinkertaisesti olisi riittävä. Minä valuisin äitiydestäni pois. Antaisin vauvani toisten, parempien ihmisten hoidettavaksi. Uskoisin tekeväni lapselleni vain palveluksen vetäytymällä, ja jatkaisin hylkäämisen kierrettä.
Toistaiseksi olen pärjännyt todella hyvin. Olen muistanut rakastaa joka päivä. Kyseenalaistan itseäni ja tekojani säännöllisesti. Harjoittelen, edistyn. Äitiyteni tulee päivä päivältä enemmän luontaisesti. Uskallan olla jo epätäydellinen - tiedän, että yhteys lapsiini kestää.
Ei minun pitänyt koskaan äidiksi tullakaan. En olisi millään uskaltanut. Mutta niin vain kävi. Minun ensisijainen tehtäväni äidiksi tultuani on ollut rikkoa sukuamme vainonnut lapsenhylkäyskonsepti. Näillä geeneillä ja tällä perhesuhdeperimällä se on vaatinut tavallista enemmän työtä ja hampaidenkiristelyä, näin uskallan väittää. Jokainen rakkauden ele on opeteltava ja muistettava ylläpitää. Lämpimät tunteet on harjoiteltu. Hylkäämisen mieliteot ja ilkeyden houkuttelevuus on tapettava heti alkuunsa, kun ne vasta ovat kehittymässä ilkeäntuntuisena möykkynä mahassa tai levottomuuden tunteena. Olen määrännyt itseni muistamaan joka hetki, että olen tällä hetkellä ensisijaisesti äiti ja sitten vasta minä. Minun on vaadittava itseltäni alussa paljon, jotta rakkaus ja lempeys muuttuvat rutiineiksi, joihin voin nojata myöhempien vuosien vaikeina hetkinä.
Olen ontuva ja rikkinäinen ihminen, ja minun on annettava itselleni anteeksi paljon. Mutta on jotain, mitä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Siksi minun on huolehdittava siitä, etten koskaan tee lapsilleni sitä, mitä minulle on tehty lapsena. Tai jätetty tekemättä.
Tämä voi näyttää ulkopuolisen silmiin omistautumiselta yhteen asiaan. Tai pakonomaiselta äitisuorittamiselta. Minä näen sen harjoittelemisena. Minä harjoittelen äitiyttä samaan aikaan kun lapseni harjoittelevat potallakäyntiä. Jotta olisin valmis, kun lapseni ovat isoja. Jotta rakkauteni ja lempeyteni riittäisivät silloinkin, kun niitä todella tarvitaan.
Tarvitsen äitiyden, lempeyden ja ehdottoman rakkauden opettelemiseen työvälineitä. Minun on annettava lapsilleni mahdollisimman paljon aikaani. Haluan koskettaa lapsiani paljon. Imetys, perhepeti ja kantaminen ovat minulle elintärkeitä yhteyden luojia. Huononkin päivän jälkeen löydän elämäni tarkoituksen sängystäni, kahden nukkuvan lapseni muodossa. En välttämättä osaa lohduttaa, mutta osaan imettää. Imettäessä lohduttaminenkin luontuu itsestään.
Pieni vauva omassa sängyssään, omassa huoneessaan, kaukana kehostani, ei sytyttäisi äitiyttäni. Stimulaatio ei yksinkertaisesti olisi riittävä. Minä valuisin äitiydestäni pois. Antaisin vauvani toisten, parempien ihmisten hoidettavaksi. Uskoisin tekeväni lapselleni vain palveluksen vetäytymällä, ja jatkaisin hylkäämisen kierrettä.
Toistaiseksi olen pärjännyt todella hyvin. Olen muistanut rakastaa joka päivä. Kyseenalaistan itseäni ja tekojani säännöllisesti. Harjoittelen, edistyn. Äitiyteni tulee päivä päivältä enemmän luontaisesti. Uskallan olla jo epätäydellinen - tiedän, että yhteys lapsiini kestää.
kirjoitti Sabina klo 23:18