Päivä 0: Odotan jo innolla 7 päivän päästä koittavaa kotiinpaluuta.

Päivä 1: Pahoittelen kuopuksen 34 minuuttia jatkunutta yhtäjaksoista falsettikirkumista ja sen myötä aiheuttamaamme häiriötä kanssamatkustajillemme lennolla Helsingistä Kuopioon.

Päivä 2: Potkukelkalla poikien kanssa luistelemaan, luistimet pulkassa keikkuen - kuin emme olisi koskaan poissa olleetkaan.

Päivä 3: Tunnustan reilusti heikkouteni: sinistä valoa hehkuva mokkula Savon yössä on siunaus.

Päivä 4: Poikieni mielestä olen maailman paras luistelija, koska osaan tehdä kolmosen ja sirklata.

Päivä 5: Saan heikkouskohtauksen K-kaupan kassalla maksaessani vaatimatonta elintarvikekokoelmaani suurellisella summalla rahaa.

Päivä 6: Tarvon kahden pojan kanssa lumihangen läpi alijäähtyneelle kesämökille ja löydämme lumen alta järven jään.

Päivä 7: Matkustamme koko päivän kotiin ja odotamme jo innolla n. 350 päivän päästä koittavaa paluureissua.

Epätoivoiset kyselevät jo: "Milloin aiot päivittää?" "Aiotko päivittää?" "Miksi nämä sivustot eivät päivity?" Enkä minä oikein osaa vastata, sillä vastauskin olisi yhtä päivittymätön kuin itse blogigin. Kun ei tapahdu mitään.

Tai tapahtuuhan tässä päivittäin kaikenlaista. Vesimuki kaatuu pöydälle n kertaa, keskimmäinen kieltäytyy pukemasta päälleen ilman sotatoimia, kylpyhuoneen lattialla on keltaista nestettä ja koira löhöää häpeilemättä sohvallamme.

Tulen joka päivä töistä liian myöhään kotiin, syön joka päivä hyvää kotiruokaa ja laitan lapset joka päivä nukkumaan. Lähes joka aamu keitän puuroa ja saan sen tarjoamisesta sekä positiivista että negatiivista palautetta. Lasten nukahdettua ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutten jaksa.

Mietin joka päivä muuttoa Kairoon, mutta vain noin joka kymmenentenä päivänä teen jotakin konkreettista muuton eteen. Loppuina yhdeksänä päivänä ahdistun mitääntekemättömyydestäni.

Opiskelen arabiaa ja saksaa, enkä osaa päättää, kumpi on vaikeampaa. Menen joka ilta noin kolme tuntia liian myöhään nukkumaan ja herään seuraavana aamuna kolme tuntia liian aikaisin puuron keittoon.

Mitääntapahtumattomuus on tietenkin positiivinen asia, tyyntä ennen myrskyä. Yritän muistaa päivittäin nauttia tasapaksusta elämästäni. Mutta ei tällaisesta elämästä kyllä mitään repäisevää blogia synny.

Niinpä epätoivoisille vastaukseksi: kunhan elämään saadaan vähän draamaa, päivityksiäkin tulee.

Toisinaan, oikeastaan lähes aina, tuntuu siltä, että lasten kasvattaminen on yhtä suossa tarpomista. Mikään oppi ei tunnu menevän perille, ja robottimaisesti toistelemme aina vain samoja ohjeita ja käyttäytymissääntöjä. Ja seuraavana päivänä jälleen uudestaan samat ohjeet. Todella puuduttavaa hommaa. Tunnelin päässä vilkkuu kuitenkin aina satunnaisesti heikko valo, jota kohti yritämme pyrkiä.

Lauantai, istumme aamiasella ja ryystämme banaanismoothieta hiljaisuuden vallitessa. Sanaakaan sanomatta keskimmäinen nousee pöydästä, menee kaapille ja hakee kolme pilliä. Ojentaa pillin ensin esikoiselle ja sitten pikkuiselle. Istuu sitten paikalleen, iskee pillin omaan juomaansa ja jatkaa ryystämistä.

Mies ja minä istumme sanattomina, katsomme toisiamme, ja kumpikin ajattelee samaa asiaa. Että tällaista voikin tapahtua, ilman erillistä pyyntöä! Toivoa on!

Berliini on siitäkin mukava paikka asua, että kaupunki on pullollaan mitä mielenkiintoisimpia museoita ja gallerioita, joita riittäisi vaikka jokaiselle päivälle elämän loppuun asti. Esimerkiksi Museosaaren (Museuminsel) massiiviset kokoelmat ja toinen toistaan upeammat rakennukset kiinnostavat sekä minua että lapsia. Olen ottanut tavaksi käydä viikonloppuisin isojen lasten kanssa taidenäyttelyissä ja museoissa, joiden luulen kiinnostavan meitä kaikkia. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, pienten kysymykset saavat isot usein pysähtymään ja miettimään vastauksia. Esimerkiksi Pergamon-museon vaikuttava Ishtarin portti pysäytti esikoisen. Pää kallellaan hän katseli kolossaalista kaupungin porttia ja kysyi, miksi tämä portti on täällä talossa sisällä Berliinissä, eikä Ishtarissa. Jeff Koons ja Paul Klee taidepuolella ovat heidän pysyviä lempitaiteilijoitaan, ja näyttelykeikan jälkeen voi valmistautua inspiraatiopurkaukseen kotona askarteluhuoneessa.

Esikoisen ehdoton suosikkimuseo on kuitenkin Berliinin Egyptiläinen museo. Kierrettyämme valtavan näyttelyn läpi esikoinen kysyi, voisimmeko kiertää sen vielä uudelleen. Keskimmäinen nurkui jo, mutta suostui hänkin kierrokselle. Museon ehdoton vetonaula on Nefertitin rintakuva. Sen ympärillä mekin pyörimme, juttelimme pyramideista ja dynastioista ja siitä, onko Nefertiti kauniimpi kuin Äitiharjoittelija. Otimme sadoittain kuvia, sekä minä, että valokuvaaja-esikoiseni.

Myöhemmin, kuvia selaillessani, tykästyin Nefertitin kuviin ja päätin muokata niistä meille tauluja. Projekti jäi vain vähän vaiheeseen, niin kuin useimmat projektini tuppaavan jäämään. Vasta kuukausia myöhemmin olimme niin pitkällä, että valmiit taulut toimitettiin kotiin. Naputtelin ne olohuoneen seinälle, ja jälleen vertailimme Nefertitin ja Äitiharjoittelijan eteeristä kauneutta.

Sattumaako vain, että pari viikkoa kuvien ripustamisen jälkeen sain tietää uuden asemapaikkani ensi syksystä alkaen. Egyptiinhän me, Nefertitin jäljille, pyramidien juurelle, suuntaamme.

Aina prakaa jostain kulmasta. Jos esikoinen siirtyy leppeään labiilivaiheeseen eikä vastusta ja kyseenalaista minun nerouttani pienimmissäkin asioissa, yleensä keskimmäinen ryhtyy kokopäiväisesti painelemaan nappuloita, joihin ei oikeastaan saisi koskea.

Ja jos keskimmäinen jostain kumman syystä lopettaa tietentahtoisen ärsyttämisen ja esikoinenkin vielä nautiskelee seesteisestä vaiheesta, nuorimmainen kilahtelee.

"Kilahtelee". Kauniisti sanottu kontrolloimattomasta, tuntikausia jatkuvasta piinasta, johon kuuluu yhtämittaista kirkumista, kaikkien esineiden järjestelmällistä heittelyä ja rikkomista, ovien väkivaltaista potkimista, seinien ja lähimmäisten raapimista ja puremista, sekä omissa tarpeissaan kieriskelemistä.

Sitä minulle tarjoiltiin tänään prime time - aikaan, nukkumaanmenopuuhien lomassa. Erehdyin sanomaan, että on aika mennä iltapissalle. Siitäkös pienokainen, pupuliinimme, sulouksien suloisuus, nöksähti oikein kunnolla ja päätti esittää parhaan näytöksensä, ihan pitkällä kaavalla.

Salamannopea selän kouristuksenomainen taivutus taaksepäin, itsemurhahenkinen heittäytyminen lattialle, ja volyymit kaakkoon. Siinä aloitusseremonia. Huuto, sen voimakkuus, on täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Sillä energiamäärällä lämmittäisi todennäköisesti keskikokoisen pohjois-suomalaisen kaupungin koko talven ajan.

Huutoa jatkuu, kunnes nuorimmainen päättää sen lopettaa. On turha elätellä toiveita, että minä Äitiharjoittelijana ja Ylimpänä Auktoriteettina voisin asiaan jollain lailla vaikuttaa. Asiaan puuttuminen pahentaa asiaa, siihen puuttumattomuus pahentaa asiaa. Huuto ja älämölö oikeastaan vain pahenee, oli tilanne mikä tahansa. Minun tehtävänäni on lähinnä katsoa, ettei herra Raivokohtauksen henki lähde esityksen huimimmissa tempuissa. Isommat pojat vajoavat jo tottuneesti kuplamaiseen koomatilaan, jossa he robottimaisesti suorittavat vaaditut tehtävät ja vetäytyvät makuuhuoneeseen odottamaan, että tilanne laukeaa.

Ainahan se tilanne laukeaa. Se, mihin se laukeaa, tuntuu olevan täysin sattumanvaraista. Edellisellä kerralla esitys päättyi siihen, että nuorimmainen näki koiran tekevän jotain hauskaa. Tänään tilanne laukesi siihen, että hän yksinkertaisesti nukahti kesken raivokohtaustaan.

Tämäntyppisten iltojen jälkeen Äitiharjoittelija on suhteellisen kypsää kauraa ja valmista niitettäväksi. Ensinnäkin, jos poliisit olisivat tulleet ovelle (en yhtään ihmettelisi, jos tulisivat), olisin todennäköisesti ojentanut kaarella rähjäävän nuorimmaisen heille ja pyytänyt heitä viemään hänet pois. Toisekseen, raivokohtauksesta toipumiseen menee yleensä koko ilta. Epäonnistumisen ja avuttomuuden tunne on musertava. Että jos tämä olisi edes se esikoinen, ja voisi syytellä tottumattomuuttaan. Tai edes se toinen. Mutta kun tämä on se kolmas.

Tänä iltana, pari tuntia lasten nukahtamisen jälkeen, kun edelleen makasin järkyttyneenä sohvalla ja mietin, kuinka ihmeessä tästä illasta muodostui tällainen, mies tuli kotiin. Kerroin hänelle hemaisevasta illastani, ja hän vain nyökytteli ymmärtäväisesti. Nuorimmainen oli vetänyt saman esityksen jo alkuillasta hänelle. Myös tämä esitys oli huipentunut nuorimmaisen bravuuriin, lattialle pissimiseen ja sitten raivokkaasti lätäkössä pyörimiseen. Tulimme kumpikin siihen johtopäätökseen, ettemme olisi voinut raivokohtausta välttää. Uhrasimme pari minuuttia huolestuneelle pohdinnalle siitä, mitä nuorimmaisestamme mahtaa isona tulla. Yhdessä totesimme, että kerrostalossa eläminen tämänkaltaisen henkilön kanssa on rikos naapureita kohtaan, ja meidän pitäisi muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, harvaanasutulle seudulle, omakotitaloon, jossa on erinomainen äänieristys. Kunnes tämä ns. vaihe menee ohi. Sillä kai se menee ohi?

Kuinka naiivi sitä voi vielä kahdeksan vuoden vanhemmuuden jälkeen olla? Eikö tämä uuden oppiminen ja suossa rämpiminen ikinä lopu? Saatan katsoa vinosti hymyillen tuoreita vanhempia ja kuunnella heidän murheitaan ja höhhötellä sitä, kuinka tietämättömänä sitä pitääkin ensimmäinen vauvansa hoitaa. Samaan aikaan toisaalla isken päätäni kouluikäisyyden kivikovaan seinään enkä tunnu ymmärtävän mistään mitään - en ainakaan lapsistani.

Esikoiseni on oppinut viilaamaan minua linssiin, ja minä retkahdan juoneen hämmästyttävällä säännöllisyydellä. Peruskuvio menee näin: Minä toivon, että asia A tehdään. Esitän pyynnön esikoiselle. Hän reagoi korkeintaan sarjakuvalehden sivua kääntämällä. Toistan pyynnön. Esikoinen sanoo heleällä, vilpittömällä ja yhteistyöhaluisella äänellä "okei". Minä uskon esikoistani, poistun paikalta ja luotan siihen, että asia A on nyt hoidossa.

Viisi minuuttia myöhemmin havahdun siihen, että lastenhuoneessa tehdään asiaa B kovalla huiskeella, mutta asia A odottaa hoitajaansa. Palaan huoneeseen ja kysyn, mitä tapahtui asia A:lle. Esikoinen huudahtaa heleällä, vilpittömällä ja yhteistyöhaluisella äänellä "Ainiin! Unohdin! Okei". Minä uskon esikoistani, poistun paikalta ja luotan siihen, että nyt asia A on viimeistään hoidossa.

Hetken kuluttua havaitsen, että lapsukaiseni puuhaavat täyttä päätä asian C kimpussa, tönivät kuopusta pois asia C:stä ja pakottavat hänet tekemään asia D:tä. Asia A:sta ei näy jälkeäkään. Hermostun. Jätän vanhempainopuksessa suositellun tiukan, mutta asiallisen äänensävyn kokonaan välistä ja siirryn suoraan huutotyyliseen johtamiseen. Luennoin asia A:n tärkeydestä ja liitän perään useita erillissaarnoja aiheista totteleminen, luotettavuus ja vanhempain kunnioittaminen. Esikoinen selittää laveasti, ääntään ja närkästystään säästelemättä ne kaikki 256 syytä, jotka estivät häntä hoitamasta asia A:ta, ja jotka suorastaan pakottivat hänet tekemään ensin C ja mahdollisesti E, F, ja G.

Paljon minussa on hyviä puolia, vaan kärsivällisyyttä on jaettu säästäväisesti. Erityisen herkkä olen selittelyille siitä miksei A:ta ole jo tehty. Samalla minua jo suorastaan itkettää se, että jälleen kerran uskoin esikoisen heleään, vilpittömään ja yhteistyöhaluiseen ääneen. Riitelemme raivokkaasti, keskimmäisen ja kuopuksen puuhatessa samanaikaisesti asioita H, I ja J. Lopulta esikoinen useimmissa tapauksissa kertoo, kuinka hirveä olen, ja minä pakotan hänet puhtaalla asemaani perustuvalla auktoriteetillani tekemään asian A.

A on viimein hoidettu, ja samalla hetkellä pääni tyhjenee, lyhytmuistini resetoituu. On aika pyytää koko lapsikatrasta tekemään asia K, ja he vastaavat heleillä, vilpittömillä ja yhteistyöhaluisilla äänillään "okei". Minä poistun paikalta ja luotan siihen, että asia K on hoidossa.