Äitiharjoittelija on muuttanut. Tervetuloa uusiin tiloihin osoitteessa http://hernekeppi.fi/kil/sabina/

Vaikka olenkin ollut ns. paikan päällä Egyptin kansannousun aikana, todelliset kosketukset itse mielenosoituksiin ovat olleet vähissä. Tahririn aukion olen kiertänyt kaukaa, eikä suomalaiseen luontoon oikein muutenkaan sovi astella pimeillä kujilla ulkonaliikkumiskiellon aikaan.

Juhlahumuisen yön jälkeen valkeni ensimmäinen uuden Egyptin aamu, ja kauniina valkenikin. Päätin, että nyt on konttorirotankin aika uskaltautua kolostaan ulos ja vierailla Tahririlla. Nousimme metrosta Tahriria edeltävällä pysäkillä (Tahririn aukion metroasema on palvellut 18 päivää mielenosoittajien käymälänä eikä näin ollen ollut vielä käyttökunnossa) ja kävelimme parlamenttitalon ohitse kohti aukiota. Olin ihmetyksestä silmät selällään: kaikkialla oli siistiä. Lähes jokaisella vastaantulijalla oli kädessään harja ja roskapussi, ja nuoret, iloiset ihmiset rapsuttivat katukiveyksiä hartaasti puhtaaksi. Useimmista heistä näki, etteivät he ennen kansannousua olleet koskaan pitäneet harjaa kädessään, mutta mikäpä sen parempi paikka harjoitella talkootaitoja kuin historiallisella aukiolla.

Matkalla Tahrirille aitoihin oli kiinnitetty parinkymmenen metrin välein roskapusseja - ennenkokematon näky Kairossa. Edellämme kulkeva mies kaivoi taskustaan Snickersin ja heitti käärepaperin roskikseen. Roskikseen! Meinasin pyörtyä. Eurooppalaiselle tämä voi kuulostaa melko normaalilta tapahtumalta, mutta täällä en ole tottunut sellaista näkemään. Tähän päivään mennessä kansaa ei ole kiinnostanut vähääkään oman ympäristönsä tila. Yhdessä yössä kaikki oli muuttunut. Esplanadi Tahririn aukiolle oli tahraton ja vihreät nurmikkoalueet vahingoittumattomat, vaikka vasta edellisenä iltana ne olivat olleet täynnä telttoja.

Olen yrittänyt miettiä, kuinka voisin kuvailla aukion tunnelmaa tuona ensimmäisenä päivänä. Innostunut? Riemastunut? Vastuuntuntoinen? Lempeä? Tasa-arvoinen? En tiedä - oikeaa määritelmää on vaikea löytää. Onnistuin tallentamaan muistoja tunnelmasta paremmin valokuviin kuin paperille.

Aukio oli edelleen täynnä juhlivia ihmisiä, mielenosoittajia, jotka pakkasivat tavaroitaan, vapaaehtoisia siivoamassa, turisteja (me) töllistelemässä ja lehtimiehiä haastattelemassa. Tehokkuus löi minut ällikällä. Kello kolme iltapäivällä telttakylistä, roskakasoista tai barrikaadeista ei ollut tietoakaan. Katukiveykset oli maalattu tuoreella maalilla ja graffitit pesty tai peitemaalattu - jopa tankkivaunuun kirjoitetut Mubarakin vastaiset iskulauseet poistettiin graffitinpoistoaineella sotamiesten katsellessa raukeina mielenosoittajien puurtamista.

Kaikki tapahtui järjestelmällisyyden ja rauhallisuuden vallitessa. Ken on Kairossa käynyt, ymmärtää, kuinka monta ihmettä tuo virke pitää sisällään. Olin lumoutunut ympärilläni tapahtuvista asioista. Josko konttorirotan työ onkin välillä hieman puisevaa, olen kiitollinen siitä, että minulla oli työni puolesta tällainenkin päivä mahdollisuus nähdä. Onnistunut kansannousu silloin tällöin piristää kummasti rutiinimomaisia työpäiviä.

Torstaina iltapäivällä tunnelma toimistossa on jälleen masentava. Istumme n:ssä kriisikokouksessa, ajatukseni risteilevät kauhuskenaarioiden välillä ja olen niin jännittynyt, että yllättäen alkava ukonilma säikäyttää minut puolikuoliaaksi. Huhut aikaistetusta ulkonaliikkumiskiellosta sähköistävät kaupungin hetkessä. Ihmiset hyppäävät autoihinsa ja pakenevat koteihinsa, sillä seurauksella, että toimiston ikkunasta näkyy kaikkien aikojen suurin liikenneruuhka. Minulle huhu merkitsee jälleen yhtä reissuyötä kolleegan luona. Illalla katsomme televisiota yhtä toiveikkaana kuin 80 miljoonaa muutakin tässä maassa. Presidentin höttöpuhe tyrmistyttää meidät täysin. Mikään ei ole ratkennut. Mitä tästä eteenpäin. Ratkaisun on tapahduttava pian - mutta minkälainen se tulee olemaan. Mielikuvat Tiananmenin tapahtumista tulivat väistämättä mieleen.

Aamulla ajan läpi tyhjän kaupungin takaisin kotiin. Syteen tai saveen, mutta vallankumouksen kolmas perjantai katsotaan kotona. Päivä on masentava. On vaikea nähdä, että kansannousu etenisi tästä pattitilanteesta. Menen naapurin tytön kanssa alakertaan ruokkimaan katukissamme. Kun tulemme takaisin ylös, naapurimme odottaa jo ovella epäuskoinen ilme kasvoillaan: "Mubarak has stepped down!". Ihme tapahtui, juuri kun peitimme kasvomme käsiimme ja aloimme menettää uskoamme.

Olen juhlinut viime yönä kadulla satojen ihmisten kanssa Egyptin uutta alkua. Olen nähnyt iloisia, energisiä, ylpeitä kasvoja, jotka ensimmäisen kerran elämässään ovat saaneet uskoa tulevaisuuteen, ja jotka ensimmäisen kerran elämässään uskaltavat varovasti toivoa voivansa vielä äänestää demokraattisissa vaaleissa. Kaduilla juhlivat kaikki: naiset, miehet, nuoret, vanhat, köyhät, rikkaat, ulkomaalaiset. Jokainen oli juhliin yhtä tervetullut. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea tämän päivän Egyptissä ja olla mukana historiallisessa hetkessä.

Kunpa nyt ulkomaailma antaisi Egyptille aikaa järjestäytyä ja määritellä tulevaisuutensa. Kunpa sotilashallinto ei sokaistuisi vallasta. Ulkomaailma hyväksyi diktatuurisen hallinnon Egyptissä kolmenkymmenen vuoden ajan - nyt olisi aika osoittaa vastaavaa kärsivällisyyttä uuden demokraattisen maan rakennusvaiheessa.

Autokuskini Mohamed on ollut minulle hyvä peili Egyptin mielenosoituksille ja yhteiskunnalliselle tilanteelle. Hän edustaa melko tavallista egyptiläistä peruskansalaista, joka tekee useita sekalaisia töitä, on jonkun verran koulutettu, asuu vaatimattomissa oloissa hienostoalueen laitamilla ja jolla ei ole internet-yhteyttä tai satelliitti-TV:tä.

Ennen 25. tammikuuta Mohamed ei edes tiennyt, että mielenosoituksia ollaan järjestämässä. Hän kuuli niistä minulta, kun utelin, aikooko hän osallistua suunniteltuun mielenilmaukseen. Ensimmäisinä päivinä hänellä oli erittäin tiukka asenne tapahtumiin: se, joka mieltään lähtee osoittamaan, on hengenvaarassa. Jos hän perheen päänä lähtee kadulle, hän jättää samalla perheensä ilman elantoa. Mohamed oli täysin varma, että jokainen 25.1. mielenosoituksiin osallistuva henkilö joko tapetaan, kidutetaan ja kadotetaan.

Ensimmäisen perjantain sekasorron jälkeen Mohamed siirtyi muiden egyptiläisten tavoin kadulle suojelmaan perhettään ja omaisuuttaan. Vaikka internet olisi hänellä ollutkin, se olisi ollut pimeänä. Matkapuhelinverkko oli mykkä. Tällaisina aikoina ei kannata sairastua, kun ambulanssiakaan ei voi paikalle soittaa. Tiedonkulku tapahtui suusta suuhun, kuulopuheilla. Tarinat muuttuivat matkalla, eikä kukaan tiennyt totuutta. Huhut kasvoivat giganttisiksi. Valtion televisio, jota suurin osa tavallisesta kansasta katsoo, kertoi aivan toisenlaista tarinaa tapahtumista. Televisiossa kuultiin paljon kansanmusiikkia ja nähtiin kokkausohjelmia. Esitettiin arvailuja mm. siitä, että mielenosoittajat tulisivat ulkomailta, ja heidät olisi paikalle tilattu epäjärjestystä Egyptiin aiheuttamaan. Mohamed soitti minuulle hätääntyneenä, käski lukita ovet ja ikkunat, vetää verhot eteen ja sohvat ovien eteen, etsiä asunnosta kaikki mahdolliset teräaseet ja hankkia mahdollisimman pian ase (hän voisi auttaa). Lisäksi hän ohji meitä ensin tappamaan ja sitten vasta katsomaan, kuka ovelle koputtaa.

Jälkikäteen arvioituna yliammutut ohjeet perustuivat senaikaiseen huhumyllyyn ja Mohamedin, kuten kaikkien muidenkin huoleen siitä, että yöllä tapahtuu kauheita. Niin tapahtuikin, ja Kairo oli hetkellisesti tilatun anarkian vallassa.

Noina muutamina sekasorron päivinä kuulin Mohamedilta mitä mielikuvituksellisimpia teorioita siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Israelilaisten tilaamasta kansanmurhasta alkaen. Minua hämmästytti Mohamedin ja monen muunkin egyptiläisen vankkumaton luottamus armeijaan ja sen hyvyyteen. Itse en osannut arvostaa instituutiota, joka jätti kansan oman onnensa nojaan kahden yön ajaksi ja kehotti kovaäänisissä kansalaisia ottamaan oikeuden omiin käsiinsä ja suojelemaan omaisuuttaan. Enpä olisi muuten uskonut, että tulee päivä, että ilahdun kun kuulen tankkivaunun jyrinän aivan kotini lähellä.

Mohamedillekin selvisi kuitenkin hyvin pian, että ryöstelijät olivat lähinnä poliisivoimia, jotka oli palkattu kylvämään kauhua naapurustoihin. Hän kertoi minulle tietävänsä, että tuhannet vangitkin oli vapautettu pelkoa kylvämään poliisin toimesta. Kuulin jo ensimmäisiä poliittisia kommentteja siitä, että maan johtajan olisi ehkä hänen mielestään hyvä väistyä. Edelleen Mohamed kuitenkin noudatti peruegyptiläisen linjaa: antaa Tahririn poikien tapella, hän hoitaa oman perheensä turvallisuutta eikä vaaranna henkeään osallistumalla poliittiseen toimintaan tai egyptissä laittomiin julkisiin kokoontumisiin. 30 vuoden pelko pitää lujasti otteessaan.

Nämä kolme viikkoa Mohamed on nähnyt mielenosoitukset hyvin paikallisesta perspektiivistä: tilanne on analysoitu oman asuntoalueen pohjalta. Meillä rauhallista = kaikki hyvin. Viimeisinä päivinä ajatukseen on tullut kuitenkin muutos. Näemme työmatkallani joka päivä mielenosoittajia, ja he ovat silmiinpistävän tavallisia, kunnollisia kansalaisia. Ei ollenkaan sellaisia, joiksi valtiollinen tv on heitä väittänyt: resuisia, agressiivisia, rikollisia.

Tänään kysyin jälleen Mohamedilta, aikooko hän osallistua ensi perjantain suureen mielenosoitukseen. Vastaus oli sama kuin ennenkin: hänen perheensä tarvitsee häntä enemmän kuin Tahririn pojat. Sellaista turvallisuusriskiä, että hän häviäisi määrättömäksi ajaksi salaisen poliisin selliin, hän ei voi ottaa. Sen sijaan hän tukee mielenosoituksia muulla tavoin, mm. viemällä ruokaa. Kahden viikon aikana Mohamedin käsitys mielenosoituksista ja maastaan on muuttunut täysin. Hän iloitsee monen muun peruskansalaisen tavoin pelon ja hiljaisuuden murtumisesta, ja rukoilee Tahririn poikien puolesta. He ovat sankareita, ja mielenosoituksissa kuolleet ovat marttyyreita.

Suostuttelen hänet ajamaan tänään Tahririn aukion kupeesta töihin, ja näemme jo aamutuimaan vilkkaan aukion täydessä tohinassa. Aukiolla on yöpynyt tuhansia ihmisiä; he ovat iloisen ja innostuneet näköisiä, silmäpusseistaan huolimatta. Kaikki näyttää järjestäytyneeltä ja siistiltä - ei siis ollenkaan egyptiläiseltä. Mohamed pysäyttää auton ja katselee ihmisiä. Liikuttuu. Miettii, olisiko kuitenkin turvallista liittyä mielenosoittajiin perjantaina.

Tänään medialla on ollut suuri talouspäivä, mitä Egyptiin tulee. Siis sillä osalla mediaa, joka on vielä paneutunut Egyptin tilanteeseen. Olen havaitsevinani, että kyllästymistä on ilmassa. Lumipyryt, trooppiset myrskyt ja formulakuljettajan loukkaantumiset löytyvät jo nettilehtien sivuilta paljon ennen Egyptin vallankumousta.

Talous kärsii vallankumouksen teosta, sehän on selvä. Tätä asiaa on tänään käsitelty lehdistössä ja televisiossa. Perussanoma on ollut, että mielenosoitusten jatkuminen maksaa Egyptille huikeita summia joka päivä. On heitetty ilmaan kysymys, kuinka kauan Egyptillä on varaa tällaiseen.

Argumentti saattaa vaikuttaa järkevältä talousasioita rakastavassa Euroopassa. Täältä katsoen koko aihe vaikuttaa kuitenkin absurdilta. Mistä lähtien demokratiaan pyrkimistä on alettu mitata taloudellisin arvoin? Kuinka sananvapaudelle tai ihmisten perusoikeuksille voidaan asettaa kattohinta, jota ei olisi sopiva ylittää? Jos olisin salaliittoteorioita rakastava persoona, saattaisin epäillä, että tässä yritetään nyt tarkoituksella katkaista mielenosoituksilta terävin kärki tökkimällä sitä länsimaille rakkainta - nousevaa bruttokansantuotetta.

Rohkenen kuitenkin epäillä taloudellisten arvojen merkitystä egyptiläisille. Kun on kolmekymmentä vuotta pitänyt suunsa kiinni ja saanut siitä palkaksi niukahkosti leipää ja runsaskätisesti ihmisoikeuksien polkemista, muutaman viikon palkkojen notkahdus ei siinä juurikaan tunnu. Lännessä saatetaan unohtaa, että suurimmalla osasta kansaa ei ole taloudellisesti mitään menetettävää. Tätä todisti myös meidän kodinhoitajamme, joka edustaa tavallista egyptiläistä, ja joka jo kertaalleen luuli menettäneensä työpaikan perheeni lähtiessä Suomeen evakkoon. "Madame", hän sanoi. "Älkää olko vihaisia Tahririn pojille [siitä että perheeni on joutunut matkustamaan pois]. He sanovat sen, mitä me olisimme halunneet sanoa jo kolmekymmentä vuotta."

Melko terävää analyysia kouluttamattomalta naiselta, jonka elanto on suoraan riippuvainen siitä, onko maassa riittävästi varakkaita ulkomaalaisia, joiden kodit pitää siivota. Tämäniltaiset mielenosoitukset ympäri maata (niin, mielenosoittajia on myös Tahririn aukion ulkopuolella ja muissa kaupungeissa) osoittavat sen, että terävään analyysiin on päätynyt huomattava joukko egyptiläisiä. On vielä iso osa ihmisiä, joille lupaukset paremmasta huomisesta eivät riitä. He haluavat muutoksen, nyt. Tänään sen on uskaltanut sanoa ääneen useampi ihminen kuin koskaan tähän mennessä.

Olen aina sanonut, että Kairossa jokainen päivä on seikkailu - koskaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Näin on myös vallankumouksen tiimellyksessä. Turvallisuustilanne ja tunnelmat kaduilla vaihtelevat joka päivä sen mukaan, mitä valtiollinen televisio on kansalle tapahtumista kertonut. Jos tv kertoo, että ulkomaalaiset ovat syypäitä mielenosoituksiin ja normaalin elämän kaatumiseen, ulkona on länsimaalaisella tuliset paikat. Seuraavana päivänä koneisto kertoo jotain muuta ja eilinen ulkomaalaisviha on jo menneen talven lumia.

Tänään on ollut rauhallinen "leikitään, että tämä kaikki oli vain pahaa unta ja nyt kaikki on taas niin kuin ennenkin" - päivä. Liikenne oli kuin konsanaan vanhoina kultaisina aikoina: tukossa. Ainoastaan armeijan läsnäolo kaduilla ja merkkirakennusten edessä muistutti, että jotain erikoista on viime aikoina ollut tekeillä. Päätin käyttää keinotekoista rauhantilaa hyväkseni ja livahdin Ramseksen luokse kotiin.

Harvoin on ollut niin ihanaa tulla kotiin, kuin tänään. Vastassa minua odotti tunkkainen ja pölyinen kosteankalsea ilma ja salaatinlehteä puputteleva Ramses. Ramses ei vaikuttanut yhtä liikuttuneelta kuin minä, pupelsi vain lehteään ja kakki papanoita. Minä sen sijaan kiersin asunnon ja tervehdin rakkaita tavaroita, selasin pari vanhaa valokuva-albumia ihan silkasta kiitollisuudesta, että minulla edelleen on mahdollisuus valokuva-albumeitani selata. Edellisellä kerralla lähdin asunnosta varautuneena siihen, että pahimmillaan emme pääse takaisin enää koskaan. Vain muutama päivä myöhemmin koko ajatus vaikuttaa täysin absurdilta.

Tilanne voi kuitenkin muuttua päivänä minä hyvänsä. Tänään olen kuitenkin nauttinut omasta kodista ja naapureistani, jotka pitävät minua kuin kukkaa kämmenellään. Olen puhunut lasten kanssa skypessä ja nauranut heidän jutuilleen. Se on tehnyt hyvää. Seuraavaksi aion nukkua omassa sängyssäni ja kirota katujoukot, jotka mölyävät niin, ettei työtäkäyvä ihminen voi nukkua. Tänään on hiuksenhienoa toivoa siitä, että elämä ehkä voisi palautua vielä normaaliksi.