Toisinaan, oikeastaan lähes aina, tuntuu siltä, että lasten kasvattaminen on yhtä suossa tarpomista. Mikään oppi ei tunnu menevän perille, ja robottimaisesti toistelemme aina vain samoja ohjeita ja käyttäytymissääntöjä. Ja seuraavana päivänä jälleen uudestaan samat ohjeet. Todella puuduttavaa hommaa. Tunnelin päässä vilkkuu kuitenkin aina satunnaisesti heikko valo, jota kohti yritämme pyrkiä.

Lauantai, istumme aamiasella ja ryystämme banaanismoothieta hiljaisuuden vallitessa. Sanaakaan sanomatta keskimmäinen nousee pöydästä, menee kaapille ja hakee kolme pilliä. Ojentaa pillin ensin esikoiselle ja sitten pikkuiselle. Istuu sitten paikalleen, iskee pillin omaan juomaansa ja jatkaa ryystämistä.

Mies ja minä istumme sanattomina, katsomme toisiamme, ja kumpikin ajattelee samaa asiaa. Että tällaista voikin tapahtua, ilman erillistä pyyntöä! Toivoa on!

Berliini on siitäkin mukava paikka asua, että kaupunki on pullollaan mitä mielenkiintoisimpia museoita ja gallerioita, joita riittäisi vaikka jokaiselle päivälle elämän loppuun asti. Esimerkiksi Museosaaren (Museuminsel) massiiviset kokoelmat ja toinen toistaan upeammat rakennukset kiinnostavat sekä minua että lapsia. Olen ottanut tavaksi käydä viikonloppuisin isojen lasten kanssa taidenäyttelyissä ja museoissa, joiden luulen kiinnostavan meitä kaikkia. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, pienten kysymykset saavat isot usein pysähtymään ja miettimään vastauksia. Esimerkiksi Pergamon-museon vaikuttava Ishtarin portti pysäytti esikoisen. Pää kallellaan hän katseli kolossaalista kaupungin porttia ja kysyi, miksi tämä portti on täällä talossa sisällä Berliinissä, eikä Ishtarissa. Jeff Koons ja Paul Klee taidepuolella ovat heidän pysyviä lempitaiteilijoitaan, ja näyttelykeikan jälkeen voi valmistautua inspiraatiopurkaukseen kotona askarteluhuoneessa.

Esikoisen ehdoton suosikkimuseo on kuitenkin Berliinin Egyptiläinen museo. Kierrettyämme valtavan näyttelyn läpi esikoinen kysyi, voisimmeko kiertää sen vielä uudelleen. Keskimmäinen nurkui jo, mutta suostui hänkin kierrokselle. Museon ehdoton vetonaula on Nefertitin rintakuva. Sen ympärillä mekin pyörimme, juttelimme pyramideista ja dynastioista ja siitä, onko Nefertiti kauniimpi kuin Äitiharjoittelija. Otimme sadoittain kuvia, sekä minä, että valokuvaaja-esikoiseni.

Myöhemmin, kuvia selaillessani, tykästyin Nefertitin kuviin ja päätin muokata niistä meille tauluja. Projekti jäi vain vähän vaiheeseen, niin kuin useimmat projektini tuppaavan jäämään. Vasta kuukausia myöhemmin olimme niin pitkällä, että valmiit taulut toimitettiin kotiin. Naputtelin ne olohuoneen seinälle, ja jälleen vertailimme Nefertitin ja Äitiharjoittelijan eteeristä kauneutta.

Sattumaako vain, että pari viikkoa kuvien ripustamisen jälkeen sain tietää uuden asemapaikkani ensi syksystä alkaen. Egyptiinhän me, Nefertitin jäljille, pyramidien juurelle, suuntaamme.

Aina prakaa jostain kulmasta. Jos esikoinen siirtyy leppeään labiilivaiheeseen eikä vastusta ja kyseenalaista minun nerouttani pienimmissäkin asioissa, yleensä keskimmäinen ryhtyy kokopäiväisesti painelemaan nappuloita, joihin ei oikeastaan saisi koskea.

Ja jos keskimmäinen jostain kumman syystä lopettaa tietentahtoisen ärsyttämisen ja esikoinenkin vielä nautiskelee seesteisestä vaiheesta, nuorimmainen kilahtelee.

"Kilahtelee". Kauniisti sanottu kontrolloimattomasta, tuntikausia jatkuvasta piinasta, johon kuuluu yhtämittaista kirkumista, kaikkien esineiden järjestelmällistä heittelyä ja rikkomista, ovien väkivaltaista potkimista, seinien ja lähimmäisten raapimista ja puremista, sekä omissa tarpeissaan kieriskelemistä.

Sitä minulle tarjoiltiin tänään prime time - aikaan, nukkumaanmenopuuhien lomassa. Erehdyin sanomaan, että on aika mennä iltapissalle. Siitäkös pienokainen, pupuliinimme, sulouksien suloisuus, nöksähti oikein kunnolla ja päätti esittää parhaan näytöksensä, ihan pitkällä kaavalla.

Salamannopea selän kouristuksenomainen taivutus taaksepäin, itsemurhahenkinen heittäytyminen lattialle, ja volyymit kaakkoon. Siinä aloitusseremonia. Huuto, sen voimakkuus, on täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Sillä energiamäärällä lämmittäisi todennäköisesti keskikokoisen pohjois-suomalaisen kaupungin koko talven ajan.

Huutoa jatkuu, kunnes nuorimmainen päättää sen lopettaa. On turha elätellä toiveita, että minä Äitiharjoittelijana ja Ylimpänä Auktoriteettina voisin asiaan jollain lailla vaikuttaa. Asiaan puuttuminen pahentaa asiaa, siihen puuttumattomuus pahentaa asiaa. Huuto ja älämölö oikeastaan vain pahenee, oli tilanne mikä tahansa. Minun tehtävänäni on lähinnä katsoa, ettei herra Raivokohtauksen henki lähde esityksen huimimmissa tempuissa. Isommat pojat vajoavat jo tottuneesti kuplamaiseen koomatilaan, jossa he robottimaisesti suorittavat vaaditut tehtävät ja vetäytyvät makuuhuoneeseen odottamaan, että tilanne laukeaa.

Ainahan se tilanne laukeaa. Se, mihin se laukeaa, tuntuu olevan täysin sattumanvaraista. Edellisellä kerralla esitys päättyi siihen, että nuorimmainen näki koiran tekevän jotain hauskaa. Tänään tilanne laukesi siihen, että hän yksinkertaisesti nukahti kesken raivokohtaustaan.

Tämäntyppisten iltojen jälkeen Äitiharjoittelija on suhteellisen kypsää kauraa ja valmista niitettäväksi. Ensinnäkin, jos poliisit olisivat tulleet ovelle (en yhtään ihmettelisi, jos tulisivat), olisin todennäköisesti ojentanut kaarella rähjäävän nuorimmaisen heille ja pyytänyt heitä viemään hänet pois. Toisekseen, raivokohtauksesta toipumiseen menee yleensä koko ilta. Epäonnistumisen ja avuttomuuden tunne on musertava. Että jos tämä olisi edes se esikoinen, ja voisi syytellä tottumattomuuttaan. Tai edes se toinen. Mutta kun tämä on se kolmas.

Tänä iltana, pari tuntia lasten nukahtamisen jälkeen, kun edelleen makasin järkyttyneenä sohvalla ja mietin, kuinka ihmeessä tästä illasta muodostui tällainen, mies tuli kotiin. Kerroin hänelle hemaisevasta illastani, ja hän vain nyökytteli ymmärtäväisesti. Nuorimmainen oli vetänyt saman esityksen jo alkuillasta hänelle. Myös tämä esitys oli huipentunut nuorimmaisen bravuuriin, lattialle pissimiseen ja sitten raivokkaasti lätäkössä pyörimiseen. Tulimme kumpikin siihen johtopäätökseen, ettemme olisi voinut raivokohtausta välttää. Uhrasimme pari minuuttia huolestuneelle pohdinnalle siitä, mitä nuorimmaisestamme mahtaa isona tulla. Yhdessä totesimme, että kerrostalossa eläminen tämänkaltaisen henkilön kanssa on rikos naapureita kohtaan, ja meidän pitäisi muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, harvaanasutulle seudulle, omakotitaloon, jossa on erinomainen äänieristys. Kunnes tämä ns. vaihe menee ohi. Sillä kai se menee ohi?

Kuinka naiivi sitä voi vielä kahdeksan vuoden vanhemmuuden jälkeen olla? Eikö tämä uuden oppiminen ja suossa rämpiminen ikinä lopu? Saatan katsoa vinosti hymyillen tuoreita vanhempia ja kuunnella heidän murheitaan ja höhhötellä sitä, kuinka tietämättömänä sitä pitääkin ensimmäinen vauvansa hoitaa. Samaan aikaan toisaalla isken päätäni kouluikäisyyden kivikovaan seinään enkä tunnu ymmärtävän mistään mitään - en ainakaan lapsistani.

Esikoiseni on oppinut viilaamaan minua linssiin, ja minä retkahdan juoneen hämmästyttävällä säännöllisyydellä. Peruskuvio menee näin: Minä toivon, että asia A tehdään. Esitän pyynnön esikoiselle. Hän reagoi korkeintaan sarjakuvalehden sivua kääntämällä. Toistan pyynnön. Esikoinen sanoo heleällä, vilpittömällä ja yhteistyöhaluisella äänellä "okei". Minä uskon esikoistani, poistun paikalta ja luotan siihen, että asia A on nyt hoidossa.

Viisi minuuttia myöhemmin havahdun siihen, että lastenhuoneessa tehdään asiaa B kovalla huiskeella, mutta asia A odottaa hoitajaansa. Palaan huoneeseen ja kysyn, mitä tapahtui asia A:lle. Esikoinen huudahtaa heleällä, vilpittömällä ja yhteistyöhaluisella äänellä "Ainiin! Unohdin! Okei". Minä uskon esikoistani, poistun paikalta ja luotan siihen, että nyt asia A on viimeistään hoidossa.

Hetken kuluttua havaitsen, että lapsukaiseni puuhaavat täyttä päätä asian C kimpussa, tönivät kuopusta pois asia C:stä ja pakottavat hänet tekemään asia D:tä. Asia A:sta ei näy jälkeäkään. Hermostun. Jätän vanhempainopuksessa suositellun tiukan, mutta asiallisen äänensävyn kokonaan välistä ja siirryn suoraan huutotyyliseen johtamiseen. Luennoin asia A:n tärkeydestä ja liitän perään useita erillissaarnoja aiheista totteleminen, luotettavuus ja vanhempain kunnioittaminen. Esikoinen selittää laveasti, ääntään ja närkästystään säästelemättä ne kaikki 256 syytä, jotka estivät häntä hoitamasta asia A:ta, ja jotka suorastaan pakottivat hänet tekemään ensin C ja mahdollisesti E, F, ja G.

Paljon minussa on hyviä puolia, vaan kärsivällisyyttä on jaettu säästäväisesti. Erityisen herkkä olen selittelyille siitä miksei A:ta ole jo tehty. Samalla minua jo suorastaan itkettää se, että jälleen kerran uskoin esikoisen heleään, vilpittömään ja yhteistyöhaluiseen ääneen. Riitelemme raivokkaasti, keskimmäisen ja kuopuksen puuhatessa samanaikaisesti asioita H, I ja J. Lopulta esikoinen useimmissa tapauksissa kertoo, kuinka hirveä olen, ja minä pakotan hänet puhtaalla asemaani perustuvalla auktoriteetillani tekemään asian A.

A on viimein hoidettu, ja samalla hetkellä pääni tyhjenee, lyhytmuistini resetoituu. On aika pyytää koko lapsikatrasta tekemään asia K, ja he vastaavat heleillä, vilpittömillä ja yhteistyöhaluisilla äänillään "okei". Minä poistun paikalta ja luotan siihen, että asia K on hoidossa.

Tänä vuonna lomailimme jo alkukesästä ja aikatehokkaasti. Ajoimme suorinta tietä kesämökille, metsityimme, riitelimme, otimme neljäsataa kuvaa samoista kohteista, joista olemme ottaneet kuvia jo kahdeksan vuotta, söimme mummin perunoita ja nukuimme hyvin ja unia näkemättä.

Ihan liian aikaisin loma oli loppu ja kiidimme suorinta tietä takaisin laivalle ja Berliiniin. Vaikka lomahammas jäikin hieman kolottamaan, olin kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen: takaisin rakkaassa kaupungissa, riittävän lämpimässä ilmastossa, rentoutumassa toimistossa jonniinjoutavien kesätoimien parissa.

Yhtä hyvin eivät olleet asiat miehellä, sen toki ymmärsin. Hänen kohtalonaan oli hoitaa kolmea pikkulasta ja yhtä murrosikäistä koiraa yksin kokonainen kuukausi. Lapset eivät helpottaneet hänen elämäänsä ollenkaan. Kaksi vanhempaa venyttelivät naamojaan ja kitisivät siitä, kuinka tylsää kaupungissa on, eikä ole mitään tekemistä. Nuorimmainen oli jättänyt päälle kesämökkityylisen ulostamismetodin (housut nilkkoihin ja puskaan), mikä ei kerrostaloasunnossa ole kovin kätevää. Murrosikäinen koira vietti päivänsä kokeilemalla, onko tosiaan niin, ettei sohvalla saa olla eikä olohuoneen matoille saa pissiä.

Kolmessa päivässä mies oli säpäleinä. Sinä iltana tulin (liian) myöhään kotiin ja kerroin huonot uutiset: seuraavana päivänä olisin ylitöissä myöhään iltaan. Mitä mies silloin sanoi, ei kuulu perheblogiin.

Seuraavana aamuna hän istui masentuneena aamukahvinsa kanssa sohvalla ja valitti työolosuhteitaan. Minä selvittelin lapsenlikkatilannetta. Molemmat olivat sairastuvassa, eivätkä siis käytettävissä. Istuimme olohuoneessa ja katsoimme, kun nuorimmainen teki jälleen puskapissin villamatollemme nauraa hörötellen.

Siitä se sitten lähti. Että miksi kitua kaupungissa, kun meillä on kesämökkikin. Puoli tuntia myöhemmin olin tilannut perheelle ja koiralle liput takaisin Suomeen; laiva lähti saman päivän iltana. Mies parantui puolivaikeasta depressioista saman tien ja hyppäsi pakkauspuuhiin. Illalla töistä tultuani minua odotti tyhjä asunto ja lappu ilmoitustaululla: "Hei hei, nähdään syyskuussa".

Berliinissä Äitiharjoittelijan kotona alkavat Sushiviikot; jatkuvat elokuun loppuun asti.

Esikoinen on ehtinyt kypsään kahdeksan vuoden ikään ja viihdyttää meitä usein lueskelemalla helppolukuisia romaaneja omassa sängyssään. Keskimmäinenkin saattaa joskus erehtyä keskittymään johonkin asiaan jopa puoleksi tunniksi - erityisesti taiteellinen inspiraatiokohtaus saa hänet pysymään paikallaan, liikkumatta ja hiljaa, kunnes projekti on valmis. Kun vielä juniorijäsenemmekin on jo kaksivuotias ja mm. päivisin vaipaton, alkaa elämämme taas kuin varkain helpottua.

Asialle on tehtävä jotain. Uusi vauva olisi luonnollisin ja jo tutuksi tullut vaihtoehto. Silloin saisi taas pari vuotta lokoisasti kulumaan valvottuine öineen, vaippapuuhineen ja imetyshulinoineen. Minä pysyn kuitenkin linjassani enkä suostu vuokraamaan ruumistani enää uudelle lapselle. Päädymme siis hankkimaan koiran. Tytön tällä kertaa.

Jamina saapui kotiimme kolme päivää sitten, ja nyt olo tuntuukin jälleen kotoisalta. Vauvakoiraa pitää vahtia koko ajan, juoksuttaa pissalle ja kakalle ja paijata ja nukuttaa ja ohjata ja katsella rakastuneena sen nukkumista. Emme voi mennä ulos, koska Jaminan rokotusohjelma on vielä kesken eikä sisäsiisteyttäkään voi vielä kehua. Kesken leikin Jamina väsähtää ja nuupahtaa lattialle, josta sen sitten korjaamme omaan häkkiinsä nukkumaan. Öisin jatkuu vauvavuosista tuttu meininki heräilyineen ja pissatuksineen.

Parisuhteelle tämä tekee kutaa. Olemme jälleen elementissämme. Juttua riittää eritteiden koostumuksista, vauvakoiran edesottamuksista ja pöhköilyistä, sekä tietenkin oman väsymyksemme puimisesta. Voi veljet, kyllä onkin hienoa herätä silmät turvoksissa oman elämänkumppaninsa vierestä, katsoa hänen yhtä paksuluomisiin silmiinsä ja nyökätä sanattomassa yhteisymmärryksessä: "Rankka yö taas, vai mitä? Mutta me selvisimme siitä. Yhdessä". Koska meillä on Jamina, luonnollisestikin maailman kaunein ja älykkäin Beagle.