19.05.2010
Siis deittaamaan, deittaamaan... joka viikko sännätään?
Olen jo jonkin aikaa ajatellut avautuvani ajankohtaisesta aiheesta. Useimmat tuntemani eronneet tai muutoin vapaat ovat sitä ainakin jossain vaiheessa kokeilleet, mutta edelleen se on olevinaan vähän noloa ja säälittävää. Minusta ei, siksi aiheesta vihdoin kirjoitan. Toivottavasti kirjoitus myös vie Hernekeppiä uuteen suuntaan – meillä kaikilla kun taitaa olla jo paljon muutakin mielessä kuin ne teemat joista alun perin kirjoitimme. Omat lapseni ovat jo reippaasti kouluikäisiä poikasia, skeittaavia ja futaavia pörröpäitä. Kasvatuskysymykset ovat muuttuneet yhä isommiksi – päästääkö alaikäinen Facebookiin, miten kertoa että kaikki aikuiset eivät ole aina niin kivoja, kuinka paljon antaa vapautta, mistä asioista pitää itse ottaa vastuuta jne. jne. Lista on loppumaton. Onneksi elämä poikain kanssa on pääasiallisesti leppoisaa, antoisaa ja ajoittain myös hillittömän hauskaa!
Mutta se nolo ja säälittävä. Se on tietysti nettideittailu, näpsäkkä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Olen niin monta vuotta hillunut netissä etten tietenkään osannut ohittaa ilmiötä. Ystävätär yllytti siihen viime vuonna, katseltuaan lomaromanssin jälkeistä sydänsuruista olemustani. Hänen lääkkeensä: ”Lähde treffeille, saat muuta ajateltavaa!”.
Olin aluksi kauhuissani. En osaa, en uskalla, apua jos kukaan ei halua edes tavata minua? Ensimmäiset treffit sujuivat kuitenkin yllättävän hyvin. Nykyisellä kokemuksellani annan niille arvosanaksi kasin, en siis miehelle, vaan itse treffeille. Mies oli juuri sellainen kuin oli kertonutkin olevansa ja juttelimme sujuvasti koko parituntisen tapaamisen ajan. Mies käyttäytyi asiallisesti mutta kiinnostuneesti, halasi erotessa kevyesti ja laittoi vielä tekstarin perään, kivaa oli, voitaisko tavata uudelleen. Tapasimmekin, mutta juttu ei edistynyt. Ei mitään dramaattista, taidettiin olla vain hieman eri levelillä.
Jatkoin deittailua vaihtelevalla intensiteetillä. Kaiken kaikkiaan olen tavannut hieman vajaan vuoden aikana seitsemää miestä. Randomisti listattuna he ovat olleet Herra Oranssi, Elvis, Ääni & Vimma, Sarjadeittailija, Analyytikko, Esteetikko ja Perusmies. Kuumeisesti mietin olenkohan unohtanut jonkun pois, onko heitä todella ollut... noin vähän? Olen myös viestitellyt vähintään yhtä monen kanssa, mutta jostain syystä tapaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan toteutunut. Yleensä tapaamattomuuden syynä on ollut väärä ajoitus, ts. jommalla kummalla tai molemmilla on ollut jotain muuta vireillä. Yhtään pahaa koijaria ei ole tullut vastaan ja yhdetkään treffit eivät ole olleet täysin järkyttävät. Olen itse asiassa ollut hieman yllättynyt siitä kuinka fiksuja miehiä olen tavannut. Siitä kiitän omaa ronkeliuttani ja toisekseen sitä, että nettideittipalvelun rekrymuotoisuus karsii pahimmat pulit ja häröt.
Miehistä kaksi ei ottanut enää minkäänlaista yhteyttä tapaamisen jälkeen, arvelisin että ainakin toinen heistä taisi olla vain katsastamassa mitä on tarjolla ja ennen kaikkea, kuinka helposti, ja kun totesi, että helppoa ei vissiin tule olemaan, niin katsoi paremmaksi vetäytyä. Toinen kenties vain totesi että kemiat eivät kohdanneet. Mikäs siinä – sellaista sattuu – tosin voisi sittenkin olla kivempi kuulla se suoraan kuin jäädä arvuuttelemaan.
Hyviäkin kokemuksia on ollut. Yhden miehen kanssa pidämme edelleen yhteyttä, tosin tällä hetkellä täysin frendipohjalta ja se sopii loistavasti molemmille. Olimme alusta saakka toisillemme täysin rehellisiä ja ymmärsimme, että toiveemme suhteen laadusta eivät mene lainkaan yksiin, joten ei ollut syytä loukkaantua tai tuntea itseään petetyksi. Toisen miehen kanssa tapailimme hetken, mutta juttu tyssähti yhtä vauhdikkaasti kuin alkoikin.
Minulle nettideittailu tuntuu sopivan hyvin. En ota sitä liian vakavasti, vaikka en hae seikkailujakaan. Olen kai vähän vanhanaikainen ja varovainen, annan miesten yleensä tehdä ensimmäiset aloitteet. Ongelmia syntyy vain jatkon kanssa: miten ja missä tahdissa edetä ensimmäisten treffien jälkeen jos kiinnostus on molemminpuolista. Olen kärsimätön ja aika nopealiikkeinen – en pidä odottelusta, jahkailusta tai epävarmuudesta. Minulle sopisi hyvin leasing-sopimus: jos kiinnostusta löytyy, sovitaan 2-3 kk koeaika ja katsotaan mitä tapahtuu. Tämä vapauttaisi molemmat pohtimasta klassikkoja… onko hän oikeasti kiinnostunut vai ei… milloin hän ottaa yhteyttä… haluaako hän vielä tavata… jos hän ei ota yhteyttä, otanko itse? Kiinnostuksen merkit eivät aina ole selvät ja kiinnostus voi myös lopahtaa. Tähän liittyy ehkä kaikkein yleisin nettideittailun vaara: on helppo jumiutua tutkailemaan yhä uusia ja uusia tarjokkaita Mr tai Ms Täydellisen toivossa. Kuten eräs mies totesi, hän ikään kuin keräilee mielenkiintoisten naisten ominaisuuksia ja rakentaa niistä itselleen kuvaa naisesta, joka kenties on jossain olemassa…
Minä en haikaile täydellisyyksien perään. Tiedän millaisen miehen (suurin piirtein, listani ei ole mahdoton) haluan ja yhden hyvän prototyypin olen jo kohdannutkin, tosin en nettideittipalvelun kautta. Netissä kylläkin… Ja miksi siitäkään ei mitään tullut, se on toinen stoori, joka kiertyy tämän jutun alkulähteelle, viime kesään ja siihen sydänsuruun, johon lääkkeeksi määrättiin deittailua. Huo’ahdan hieman... tosin jo ihan leppoisasti ja hymyillen.
Mutta se nolo ja säälittävä. Se on tietysti nettideittailu, näpsäkkä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Olen niin monta vuotta hillunut netissä etten tietenkään osannut ohittaa ilmiötä. Ystävätär yllytti siihen viime vuonna, katseltuaan lomaromanssin jälkeistä sydänsuruista olemustani. Hänen lääkkeensä: ”Lähde treffeille, saat muuta ajateltavaa!”.
Olin aluksi kauhuissani. En osaa, en uskalla, apua jos kukaan ei halua edes tavata minua? Ensimmäiset treffit sujuivat kuitenkin yllättävän hyvin. Nykyisellä kokemuksellani annan niille arvosanaksi kasin, en siis miehelle, vaan itse treffeille. Mies oli juuri sellainen kuin oli kertonutkin olevansa ja juttelimme sujuvasti koko parituntisen tapaamisen ajan. Mies käyttäytyi asiallisesti mutta kiinnostuneesti, halasi erotessa kevyesti ja laittoi vielä tekstarin perään, kivaa oli, voitaisko tavata uudelleen. Tapasimmekin, mutta juttu ei edistynyt. Ei mitään dramaattista, taidettiin olla vain hieman eri levelillä.
Jatkoin deittailua vaihtelevalla intensiteetillä. Kaiken kaikkiaan olen tavannut hieman vajaan vuoden aikana seitsemää miestä. Randomisti listattuna he ovat olleet Herra Oranssi, Elvis, Ääni & Vimma, Sarjadeittailija, Analyytikko, Esteetikko ja Perusmies. Kuumeisesti mietin olenkohan unohtanut jonkun pois, onko heitä todella ollut... noin vähän? Olen myös viestitellyt vähintään yhtä monen kanssa, mutta jostain syystä tapaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan toteutunut. Yleensä tapaamattomuuden syynä on ollut väärä ajoitus, ts. jommalla kummalla tai molemmilla on ollut jotain muuta vireillä. Yhtään pahaa koijaria ei ole tullut vastaan ja yhdetkään treffit eivät ole olleet täysin järkyttävät. Olen itse asiassa ollut hieman yllättynyt siitä kuinka fiksuja miehiä olen tavannut. Siitä kiitän omaa ronkeliuttani ja toisekseen sitä, että nettideittipalvelun rekrymuotoisuus karsii pahimmat pulit ja häröt.
Miehistä kaksi ei ottanut enää minkäänlaista yhteyttä tapaamisen jälkeen, arvelisin että ainakin toinen heistä taisi olla vain katsastamassa mitä on tarjolla ja ennen kaikkea, kuinka helposti, ja kun totesi, että helppoa ei vissiin tule olemaan, niin katsoi paremmaksi vetäytyä. Toinen kenties vain totesi että kemiat eivät kohdanneet. Mikäs siinä – sellaista sattuu – tosin voisi sittenkin olla kivempi kuulla se suoraan kuin jäädä arvuuttelemaan.
Hyviäkin kokemuksia on ollut. Yhden miehen kanssa pidämme edelleen yhteyttä, tosin tällä hetkellä täysin frendipohjalta ja se sopii loistavasti molemmille. Olimme alusta saakka toisillemme täysin rehellisiä ja ymmärsimme, että toiveemme suhteen laadusta eivät mene lainkaan yksiin, joten ei ollut syytä loukkaantua tai tuntea itseään petetyksi. Toisen miehen kanssa tapailimme hetken, mutta juttu tyssähti yhtä vauhdikkaasti kuin alkoikin.
Minulle nettideittailu tuntuu sopivan hyvin. En ota sitä liian vakavasti, vaikka en hae seikkailujakaan. Olen kai vähän vanhanaikainen ja varovainen, annan miesten yleensä tehdä ensimmäiset aloitteet. Ongelmia syntyy vain jatkon kanssa: miten ja missä tahdissa edetä ensimmäisten treffien jälkeen jos kiinnostus on molemminpuolista. Olen kärsimätön ja aika nopealiikkeinen – en pidä odottelusta, jahkailusta tai epävarmuudesta. Minulle sopisi hyvin leasing-sopimus: jos kiinnostusta löytyy, sovitaan 2-3 kk koeaika ja katsotaan mitä tapahtuu. Tämä vapauttaisi molemmat pohtimasta klassikkoja… onko hän oikeasti kiinnostunut vai ei… milloin hän ottaa yhteyttä… haluaako hän vielä tavata… jos hän ei ota yhteyttä, otanko itse? Kiinnostuksen merkit eivät aina ole selvät ja kiinnostus voi myös lopahtaa. Tähän liittyy ehkä kaikkein yleisin nettideittailun vaara: on helppo jumiutua tutkailemaan yhä uusia ja uusia tarjokkaita Mr tai Ms Täydellisen toivossa. Kuten eräs mies totesi, hän ikään kuin keräilee mielenkiintoisten naisten ominaisuuksia ja rakentaa niistä itselleen kuvaa naisesta, joka kenties on jossain olemassa…
Minä en haikaile täydellisyyksien perään. Tiedän millaisen miehen (suurin piirtein, listani ei ole mahdoton) haluan ja yhden hyvän prototyypin olen jo kohdannutkin, tosin en nettideittipalvelun kautta. Netissä kylläkin… Ja miksi siitäkään ei mitään tullut, se on toinen stoori, joka kiertyy tämän jutun alkulähteelle, viime kesään ja siihen sydänsuruun, johon lääkkeeksi määrättiin deittailua. Huo’ahdan hieman... tosin jo ihan leppoisasti ja hymyillen.
05.01.2010
Jotain uutta, jotain vanhaa
Taisi olla Meirammuari joka pohti että onko HK selviytyjien blogi - kukaan kun ei koskaan kirjoita kun menee vähän heikommin. Huonosti ei varsinaisesti olekaan mennyt, mutta elämässä on tapahtunut mullistuksia ja ne ovat vaikuttaneet myös bloggausaktiivisuuteen.
Avioeroa siis. Minulla on ollut yksi periaate blogatessani- en yleensäkään ole kirjoittanut henkilökohtaisesta elämästäni enkä lapsista (pari poikkeusta vahvistaa säännön). Nytkään en aio tilittää mitä missä milloin ja miksi, mutta kuten olen lähes kaikkialla todennut - hämmennystä aiheuttaen - tämä on happy divorce, iloinen ero. Ei draamaa, ei suuria tunteita, lähinnä vain lopullinen toteamus että ei toimi, on parempi irtaantua. Noin vuosi sitten tehdyn päätöksen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa keriytyä kohti nykytilannetta.
Tapani tehdä isoja päätöksiä on sellainen, että kelaan niitä hiljaa mielessäni pitkään ja hartaasti, punnitsen erilaisia vaihtoehtoja, enkä kerro kenellekään mitä mietin. Näin ollen ratkaisu ilmeisesti vaikutti äkilliseltä, vaikkei se sitä suinkaan ollut. Olen myös sopeutumisen mestari - päätöksen jälkeen olen heti sinut päätöksen kanssa ja elän sen mukaisesti. Se tietysti vaikuttaa ulkopuolisten silmissä suorastaan tunteettomalta.
Kumman paljon edelleen automaattisesti oletetaan että avioero on aina huono ja väärä ratkaisu, ainakin lasten kannalta. Tottahan ero on lapsille rankka juttu, vaikka sitä miten järkeilisi ja pohjustaisi, mutta pysyn itsekkäästi (?) kannassani että vanhempien kireät ja etäiset välit eivät tee hyvää lapsellekaan. Eron myötä vanhempien suhde saa tilaa tasapainottua ja asioista voi puhua ilman arkisten ärsytysten painolastia.
Nyt opettelemme elämää kahdessa kodissa, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos jokin unohtuu, se on helppo juosta hakemaan kun matka ei ole pitkä. Myös ikävän yllättäessä toinen vanhemmista on nopeasti saatavilla jollei pelkkä puhelinsoitto riitä lievittämään ikävää. Koulut ja ystävät säilyvät samana. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikka elämme edelleen harjoitusvaihetta. En silti näe mitään syytä miksi asiat tästä muuttuisivat kehnompaan suuntaan, tuntuu että suunta on ylöspäin, monin tavoin.
Otsikkoon palatakseni, uutta on tämä kahden kodin malli, vanhaa tietysti se, että jaettu vanhemmuus ei katoa eronkaan myötä mihinkään. Olen etuoikeutettu, koska lasten isän kanssa on hyvät ja luontevat välit. Olisi kamalaa joutua riitelemään ja taistelemaan jokaisesta muumimukista ja tapaamisajankohdasta. Tai joutua pelkäämään, siitäkin kun on riittävästi esimerkkejä.
Hyvää uutta vuotta entisille ja uusille lukijoille, kohti uutta, rohkeasti, jos siltä tuntuu. Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia, mutta toivon ehtiväni päivittää Hernekeppiä hieman useammin. Uusia tuulia on myös työrintamalla, mutta niistä kenties lisää toisessa blogissa (joka sekin on ollut retuperällä turhan kauan, auts).
Avioeroa siis. Minulla on ollut yksi periaate blogatessani- en yleensäkään ole kirjoittanut henkilökohtaisesta elämästäni enkä lapsista (pari poikkeusta vahvistaa säännön). Nytkään en aio tilittää mitä missä milloin ja miksi, mutta kuten olen lähes kaikkialla todennut - hämmennystä aiheuttaen - tämä on happy divorce, iloinen ero. Ei draamaa, ei suuria tunteita, lähinnä vain lopullinen toteamus että ei toimi, on parempi irtaantua. Noin vuosi sitten tehdyn päätöksen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa keriytyä kohti nykytilannetta.
Tapani tehdä isoja päätöksiä on sellainen, että kelaan niitä hiljaa mielessäni pitkään ja hartaasti, punnitsen erilaisia vaihtoehtoja, enkä kerro kenellekään mitä mietin. Näin ollen ratkaisu ilmeisesti vaikutti äkilliseltä, vaikkei se sitä suinkaan ollut. Olen myös sopeutumisen mestari - päätöksen jälkeen olen heti sinut päätöksen kanssa ja elän sen mukaisesti. Se tietysti vaikuttaa ulkopuolisten silmissä suorastaan tunteettomalta.
Kumman paljon edelleen automaattisesti oletetaan että avioero on aina huono ja väärä ratkaisu, ainakin lasten kannalta. Tottahan ero on lapsille rankka juttu, vaikka sitä miten järkeilisi ja pohjustaisi, mutta pysyn itsekkäästi (?) kannassani että vanhempien kireät ja etäiset välit eivät tee hyvää lapsellekaan. Eron myötä vanhempien suhde saa tilaa tasapainottua ja asioista voi puhua ilman arkisten ärsytysten painolastia.
Nyt opettelemme elämää kahdessa kodissa, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos jokin unohtuu, se on helppo juosta hakemaan kun matka ei ole pitkä. Myös ikävän yllättäessä toinen vanhemmista on nopeasti saatavilla jollei pelkkä puhelinsoitto riitä lievittämään ikävää. Koulut ja ystävät säilyvät samana. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikka elämme edelleen harjoitusvaihetta. En silti näe mitään syytä miksi asiat tästä muuttuisivat kehnompaan suuntaan, tuntuu että suunta on ylöspäin, monin tavoin.
Otsikkoon palatakseni, uutta on tämä kahden kodin malli, vanhaa tietysti se, että jaettu vanhemmuus ei katoa eronkaan myötä mihinkään. Olen etuoikeutettu, koska lasten isän kanssa on hyvät ja luontevat välit. Olisi kamalaa joutua riitelemään ja taistelemaan jokaisesta muumimukista ja tapaamisajankohdasta. Tai joutua pelkäämään, siitäkin kun on riittävästi esimerkkejä.
Hyvää uutta vuotta entisille ja uusille lukijoille, kohti uutta, rohkeasti, jos siltä tuntuu. Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia, mutta toivon ehtiväni päivittää Hernekeppiä hieman useammin. Uusia tuulia on myös työrintamalla, mutta niistä kenties lisää toisessa blogissa (joka sekin on ollut retuperällä turhan kauan, auts).
07.07.2009
Sallikaa lasten tulla
Mitä yhteistä on minulla ja Heidi Klumilla, paitsi että molemmat ovat pitkiä ja kauniita?
Molemmilta on tulossa taas uusi kausi ässää muotirealitya, paitsi minulta. Molemmat odottavat ensimmäistä ansiosidonnaista työttömyyskorvaustaan, paitsi Klum. Ja ennen kaikkea molemmat odottavat neljättä lastaan syksyksi, ja jos tähänastisia merkkejä on uskominen, molemmat selviytyvät tästäkin kerrasta ilman raskausarpia.
Asun perheineni vankalla körtti- ja lestadiolaisalueella. En voi olla miettimättä sitä, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella on siihen, miten helpolta ja luontevalta täällä tuntuu lahkottomasta tavisluterilaisestakin kasvattaa perhettä kokoon, jota etelässä nimitettäisiin suurperheeksi.
Helppous tulee pienistä asioista. Iso alku on se, ettei perheen lapsilukuun yksinkertaisesti näytetä juuri kiinnittävän huomiota. Jos liikun kaupassa kolmen alle kouluikäisen ja -noh, hieman eloisan lapsen kanssa maha isosti (sitä se viikolla 25 meikäläisellä jo on!) pystyssä, se ei ole yhdellekään muulle asiakkaalle pään kääntämisen, saati paheksuvan katseen väärtiä.
En tiedä onko tässäkään mitään poikkeuksellista, mutta vaivaton olo tulee siitäkin, ettei terveydenhuollossa tai muissa viranomaisissa "uskaltamistamme" mitenkään päivitellä. Sikiöseulonnoista pystyin kieltäytymään täysin neutraalisti ja selittelemättä. Suhtautuminen on ollut yhtäläisen lämmin yliopistosairaalassa, aluesairaalassa ja neuvolassa, joissa olemme eri syistä asioineet.
Olen jäänyt pohtimaan, onko tällä seudulla työskentelevällä terveydenhuoltohenkilökunnalla oltava erityisen herkät tuntosarvet siihen, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys-tyyppisten sanojen käyttö jätetään keskustelussa vähemmälle. Vastausta en tiedä.
Editoijan huomautus: Ihan kaikesta sikiöseulonnasta emme ole kieltäytyneet, vaan toimineet rusinat pullasta -periaatteella. Rakennetta on tarkasteltu ja niskaa mittailtu ultrassa, mutta veriseulan jätin väliin ja kohdunsisäisistä istukka- ja lapsivesihommeleista on keskenmenoriskin vuoksi tullut järjestelmällisesti kieltäydyttyä.
Lisäsin pari linkkiä.
Molemmilta on tulossa taas uusi kausi ässää muotirealitya, paitsi minulta. Molemmat odottavat ensimmäistä ansiosidonnaista työttömyyskorvaustaan, paitsi Klum. Ja ennen kaikkea molemmat odottavat neljättä lastaan syksyksi, ja jos tähänastisia merkkejä on uskominen, molemmat selviytyvät tästäkin kerrasta ilman raskausarpia.
Asun perheineni vankalla körtti- ja lestadiolaisalueella. En voi olla miettimättä sitä, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella on siihen, miten helpolta ja luontevalta täällä tuntuu lahkottomasta tavisluterilaisestakin kasvattaa perhettä kokoon, jota etelässä nimitettäisiin suurperheeksi.
Helppous tulee pienistä asioista. Iso alku on se, ettei perheen lapsilukuun yksinkertaisesti näytetä juuri kiinnittävän huomiota. Jos liikun kaupassa kolmen alle kouluikäisen ja -noh, hieman eloisan lapsen kanssa maha isosti (sitä se viikolla 25 meikäläisellä jo on!) pystyssä, se ei ole yhdellekään muulle asiakkaalle pään kääntämisen, saati paheksuvan katseen väärtiä.
En tiedä onko tässäkään mitään poikkeuksellista, mutta vaivaton olo tulee siitäkin, ettei terveydenhuollossa tai muissa viranomaisissa "uskaltamistamme" mitenkään päivitellä. Sikiöseulonnoista pystyin kieltäytymään täysin neutraalisti ja selittelemättä. Suhtautuminen on ollut yhtäläisen lämmin yliopistosairaalassa, aluesairaalassa ja neuvolassa, joissa olemme eri syistä asioineet.
Olen jäänyt pohtimaan, onko tällä seudulla työskentelevällä terveydenhuoltohenkilökunnalla oltava erityisen herkät tuntosarvet siihen, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys-tyyppisten sanojen käyttö jätetään keskustelussa vähemmälle. Vastausta en tiedä.
Editoijan huomautus: Ihan kaikesta sikiöseulonnasta emme ole kieltäytyneet, vaan toimineet rusinat pullasta -periaatteella. Rakennetta on tarkasteltu ja niskaa mittailtu ultrassa, mutta veriseulan jätin väliin ja kohdunsisäisistä istukka- ja lapsivesihommeleista on keskenmenoriskin vuoksi tullut järjestelmällisesti kieltäydyttyä.
Lisäsin pari linkkiä.
16.06.2009
Vilkaisu paratiisiin - toivottavasti ei katoavaan
Vierailin vastikään ihanassa paikassa. Siellä syntyy vuosittain noin 900 uutta ihmistä kolmessa synnytyssalissa. Meidät - siis aivan vain kaksi yksityistä ihmistä, tulevat isä ja äiti, ja ehei, ensisynnyttäjästä ei ole kyse - ohjattiin vierailulle ex tempore, kun saman talon äitiyspoliklinikalla varovaisesti tiedustelin, voisiko osastonkin puolta joskus nähdä.
En olisi osannut moista odottaa luettuani monesta paikasta, kuinka tulevilta synnyttäjiltä evätään kiireeseen vedoten synnytysosastovierailuja ja tarjotaan korvikkeeksi virtuaalivisiittejä.
Nuori, iloinen ja lempeä kätilö otti meidät kätellen vastaan ja kierrätti ystävällisesti hymyillen ulko-ovelta perhehuoneisiin. Puutteita, kuten remontin vuoksi kansliaksi muutettua potilashuonetta ja saman rempan vuoksi suljettua kylppäriä, ei peitelty. Ei tarvinnut: ne korvasi moninkertaisesti osastolla leijuva kiireetön, rauhallinen ja jotenkin hymyilevä ilmapiiri.
Kuulin, että synnyttäjiä kannustetaan kohoasentoihin - jakkaroita oli tarjolla useampia - ja synnyttäneitä lapsentahtiseen imetykseen. Pesut ja mittaukset tehdään vasta ihokontaktin ja ensi-imujen jälkeen. Jos äiti on huonokuntoinen ja väsynyt, vauvan saa häpeämättä antaa hetkeksi hoitoonkin.
Synnytyssalissa oli iso amme, iso terapiapallo ja keinutuoli, veteenkin saa kuulemma vauvan voinnin salliessa synnyttää ja säännöllisesti synnytetäänkin. Äitejä rohkaistaan käsittelemään kipua liikkumalla, ja kätilö tähdensi, että liikkumaan pystyy yleensä epiduraalipuudutuksessakin - ensimmäinen puoli tuntia sen laiton jälkeen on maattava paikallaan, sitten vain palloilemaan jos jalat kantavat.
Synnytysten määrä ylittää tuossa aluesairaalassa tehostamistoimien - siis lakkautusuhan - alarajan, mutta esimerkiksi lastenlääkäripäivystystä ei öisin ja viikonloppuisin ole, kuten nykyään tunnutaan toivottavan.
Vaikka olen itse ollut riskisynnyttäjä, joka on ehdottomasti tarvinnut yliopistosairaalan palveluja ennenaikaisesti syntyneelle vauvalleen, minusta olisi sulaa hulluutta keskittää kaikkia synnytyksiä isoihin yksiköihin. Miksei samalla keskitetä korvien putkituksia tai kitarisaleikkauksia? Lapsen henki voi niissäkin joissakin harvoissa komplikaatiotapauksissa olla vaarassa.
Kotiin mennessä kysyin mieheltäni, mitä järkeä olisi lakkauttaa osasto, jossa selvästi on paneutuva, lämmin ja lapsi-, äiti- ja perhemyönteinen ote. "Ei mitään", hän vastasi. Pelkkä tunnekysymys tämä ei ole minustakaan!
PS. täysin OT telkkuvinkki. Kotikatsomossa eilen tullut Rumble uusitaan keskiviikkona 17.6. kello 22.30 ykkösellä. Hillitön, mustanhauska road movie neljästä keski-ikäisestä teddystä (= rokusta, rokkarista etc). Jos Katsastuksen tai Calamari Unionin tyylinen huumori iskee, iskenee tämäkin. Minä nauroin. Ohjaus Jani Volanen, valmistumisvuosi 2002. Rooleissa mm. upea Vesa-Matti Loiri, Tommi Korpela, Jari Pehkonen.
En olisi osannut moista odottaa luettuani monesta paikasta, kuinka tulevilta synnyttäjiltä evätään kiireeseen vedoten synnytysosastovierailuja ja tarjotaan korvikkeeksi virtuaalivisiittejä.
Nuori, iloinen ja lempeä kätilö otti meidät kätellen vastaan ja kierrätti ystävällisesti hymyillen ulko-ovelta perhehuoneisiin. Puutteita, kuten remontin vuoksi kansliaksi muutettua potilashuonetta ja saman rempan vuoksi suljettua kylppäriä, ei peitelty. Ei tarvinnut: ne korvasi moninkertaisesti osastolla leijuva kiireetön, rauhallinen ja jotenkin hymyilevä ilmapiiri.
Kuulin, että synnyttäjiä kannustetaan kohoasentoihin - jakkaroita oli tarjolla useampia - ja synnyttäneitä lapsentahtiseen imetykseen. Pesut ja mittaukset tehdään vasta ihokontaktin ja ensi-imujen jälkeen. Jos äiti on huonokuntoinen ja väsynyt, vauvan saa häpeämättä antaa hetkeksi hoitoonkin.
Synnytyssalissa oli iso amme, iso terapiapallo ja keinutuoli, veteenkin saa kuulemma vauvan voinnin salliessa synnyttää ja säännöllisesti synnytetäänkin. Äitejä rohkaistaan käsittelemään kipua liikkumalla, ja kätilö tähdensi, että liikkumaan pystyy yleensä epiduraalipuudutuksessakin - ensimmäinen puoli tuntia sen laiton jälkeen on maattava paikallaan, sitten vain palloilemaan jos jalat kantavat.
Synnytysten määrä ylittää tuossa aluesairaalassa tehostamistoimien - siis lakkautusuhan - alarajan, mutta esimerkiksi lastenlääkäripäivystystä ei öisin ja viikonloppuisin ole, kuten nykyään tunnutaan toivottavan.
Vaikka olen itse ollut riskisynnyttäjä, joka on ehdottomasti tarvinnut yliopistosairaalan palveluja ennenaikaisesti syntyneelle vauvalleen, minusta olisi sulaa hulluutta keskittää kaikkia synnytyksiä isoihin yksiköihin. Miksei samalla keskitetä korvien putkituksia tai kitarisaleikkauksia? Lapsen henki voi niissäkin joissakin harvoissa komplikaatiotapauksissa olla vaarassa.
Kotiin mennessä kysyin mieheltäni, mitä järkeä olisi lakkauttaa osasto, jossa selvästi on paneutuva, lämmin ja lapsi-, äiti- ja perhemyönteinen ote. "Ei mitään", hän vastasi. Pelkkä tunnekysymys tämä ei ole minustakaan!
PS. täysin OT telkkuvinkki. Kotikatsomossa eilen tullut Rumble uusitaan keskiviikkona 17.6. kello 22.30 ykkösellä. Hillitön, mustanhauska road movie neljästä keski-ikäisestä teddystä (= rokusta, rokkarista etc). Jos Katsastuksen tai Calamari Unionin tyylinen huumori iskee, iskenee tämäkin. Minä nauroin. Ohjaus Jani Volanen, valmistumisvuosi 2002. Rooleissa mm. upea Vesa-Matti Loiri, Tommi Korpela, Jari Pehkonen.
12.06.2009
Nauraminen on parasta!
On ihanaa, kun voimia saa kepeistä ja kivoista ja hauskoista asioista - ei tarvitse turvautua synkänmustaan vakavuuteen lohtua saadakseen. Vielä kuukausi - pari sitten eläydyin parhaiten esimerkiksi sellaisiin maailmoihin, joita Johnny Cash luo versioidessaan Nick Cave and the Bad Seedsin The Mercy Seatia.
Nyt on kesä ja olen löytänyt uudelleen kikattamisen taidon. Tässä viime aikojen naurun aiheita:
1. Aina ja ikuisesti, omat lapset. Jos itse saa lapsen nauramaan, nauru tarttuu takaisin takuuvarmasti. 5-7-vuotiaita on sitä paitsi älyttömän helppo huvittaa! Tuntuu riittävän jo se, että yleensä ilmaisee omaavansa huumorintajua eikä raahusta ympäriinsä jatkuvasti naama pitkänä.
2. Hesaria ei tarvitse tilata, sillä Fingerporia julkaistaan verkossa. Iso kiitos.
3. Bob Dylanin I Shall Be Freen toinen säkeistö.
Well, sometimes I might get drunk
Walk like a duck and smell like a skunk
Don't hurt me none, don't hurt my pride
'Cause I got my little lady right by my side
(She's a tryin' a hide pretendin'
She don't know me).
Iloista kesää!
Nyt on kesä ja olen löytänyt uudelleen kikattamisen taidon. Tässä viime aikojen naurun aiheita:
1. Aina ja ikuisesti, omat lapset. Jos itse saa lapsen nauramaan, nauru tarttuu takaisin takuuvarmasti. 5-7-vuotiaita on sitä paitsi älyttömän helppo huvittaa! Tuntuu riittävän jo se, että yleensä ilmaisee omaavansa huumorintajua eikä raahusta ympäriinsä jatkuvasti naama pitkänä.
2. Hesaria ei tarvitse tilata, sillä Fingerporia julkaistaan verkossa. Iso kiitos.
3. Bob Dylanin I Shall Be Freen toinen säkeistö.
Well, sometimes I might get drunk
Walk like a duck and smell like a skunk
Don't hurt me none, don't hurt my pride
'Cause I got my little lady right by my side
(She's a tryin' a hide pretendin'
She don't know me).
Iloista kesää!
