Hernekeppi

Tarina alkoi, kun puhuin graduni aiheesta ensimmäisen kerran professorille ja professori tuumasi, ettet sinä saa tuosta aiheesta mitään irti. Sanokaapa noin eteläpohjalaiselle nuorelle naiselle, sehän tarttuu aiheeseensa kahta tiukemmin. Viisaus asuu sillä seudulla vasta vanhoos akoos.

Mutta ehkä tarina alkoi jo kolmetoista vuotta sitten, kun pääsin pääsykokeista läpi, siipirikko abiturientti. Toki valmistuisin neljässä vuodessa! Tai sitten tarina alkoi ensimmäisestä nahkakantisesta gradusta, jonka sain kolmen opiskelu- ja yhden välivuoden jälkeen. Tauon jälkeen jatkoin opintoja ja tein haaveilemastani aiheesta proseminaarityön. Kiikutin työn professorille, joka haukkui sen aivan kauheaksi. Punnitsin karkuun lähdön ja pääaineen vaihdon välillä, mutta ei jääräpää vähästä usko.

Kelatkaamme armeliaasti eteenpäin tuostä hetkestä, jolloin istuin kivettyneenä proffan huoneen muovituolilla kuuntelemassa anekdootteja, jotka eivät liittyneet tutkielmaani millään tavalla. Jätämme märkäkainaloisen opiskelijakotiäidin hapuilemaan sanoja, joilla vastaanotolta pääsisi pois, ja viemme tarinamme suoraan syventävien opintojen seminaariin. Pidin kiinni ideastani, jonka ydin oli yhdistää gradussani lempikirjani ja lempiteoriani. Paha vain, että nämä kaksi eivät soveltuneet lainkaan yhteen. Räpelsin aiheesta koepalan eli 20-sivuisen seminaarityön, ja nyt professori antoi uskoa, että kyllä tästä voi jotain tulla.

Roskakoriin vain!

Toisen nahkakantisen gradun hoitamisen ohella tein töitä ja suhtauduin oikeaan graduunkin kuin yhteen työhön, mutta koska humanisti ei saa palkkaa gradustaan, se jäi aina alimmaiseksi tehtävien töiden listalla. En silti kokonaan unohtanut aihettani, vaan jossittelin ja huokailin.

Lempiteokseni tyylisuunnasta järjestettiin kurssi, jota piti vieraileva tutkija. Hän oli myös Ihminen, Lähimmäinen, joka puhui kanssani kiireettä projektistani. Hän sanoi vihdoin suoraan, että valitsemani teoria ei voi kohdata tätä kirjaa kovin hedelmällisesti. ”Heitä vanha seminaarityösi roskiin ja etsi uusi näkökulma.”

Kylläpä helpotti, ja uusi näkökulmakin löytyi. Ohjaaja vaihtui ja ohjaussuhde toimi. Seuraavana syksynä nipistin aikaa konkreettisen tutkimussuunnitelman tekemiselle. Joulun alla hioin sisällysluettelon. Pääsiäisenä vietin viikon lapsuuden kodissa ja kävin aineiston tarkasti läpi. Omassa kodissa kirjoitin vertailun häthätää tekstiksi, ja syöksyin taas muiden töiden pariin. Urakan saldoksi tuli 42 sivua. Juuri niin paljon, ettei keskenkään voinut enää jättää. Ohjaaja sanoi, että totta kai tällaisen tekstin voisi jo hyväksyä osana gradua, mutta eikös sinulla ole ambitioita* enempäänkin.

Tekemällä erinomaisen kauniin gradun korvaisin opintojen pitkittymistä ja saisin sielulleni rauhan.

Lohikäärme, peikko ja liian iso g

Tässä vaiheessa graduahdistus kasvoi ärjyväksi lohikäärmeeksi. Motivaatio oli vähissä, koska olen ankkuroitunut alueelle, jossa valmistuneidenkin on vaikeaa löytää vakituista työtä. Samalla gradu jarrutti muiden töiden etsimistä, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että tekemällä kirjoitustöitä sinne sun tänne en enää jaksaisi tai ehtisi tehdä graduani. Ahdistus söi aikaa tehdä töitä tai gradua. Ahdistus tuli myös rahapulasta, joka kertyi siitä härkäpäisyydestä, että samalla halusimme hoitaa nuorintakin kotona kolmivuotiaaksi, ja kodista, jossa ei ole työhuonetta tai työrauhaa, koska mies ei voi remontoida, koska vaimon täytyy kirjoittaa joko töitä tai gradua, ja kaiken keskellä lastenkin täytyy saada ottaa oma aikansa.

Kaikki kiertyi keskeneräiseen graduun. Kierre alkoi kasvattaa häpeää, joka nakersi kuin syöpä itseluottamusta kerros kerrokselta. Oli yhä enemmän synkkiä päiviä ja vielä synkempiä iltoja. Mielialalääkkeitä en uskaltanut aloittaa, koska kuulemma joillakin herkillä ihmisillä niistä menee aluksi työkyky viikkokausiksi, eikä sellaiseen työtaukoon ollut varaa.

Työrauha parani, kun yksi lähti kouluun, toinen päiväkotiin ja koti-isä takaisin työhönsä. Jäin yksin tyhjään kotiin tuijottamaan ikkunasta ja väistelemään gradupeikkoani. Sitä pääsi karkuun pätkätöihin, pyykin pariin, käyttämällä vain yhden päivän alati odottaviin kotipuuhiin, lukemalla pariasataa blogia ja parantamalla maailmaa harrastuksen avulla. Ei monivuotinen gradu ole päivästä kiinni.

Keväällä gradu alkoi puskea vartta

Vaan mik ihme sitten sattuikaan, mutta kevään koittaessa gradu alkoi taas versoa. Työkuviot muuttuivat, enkä itse reagoinut muutoksiin riittävästi. Ehken halunnutkaan. Ehken uskaltanut. Ehkä halusin sittenkin tehdä gradun ja päästä koulutukseni mukaiseen työhön, pois paperin takaa ihmisten pariin. Pahimpina päivinä tunsin itseni hyypiö hylkyihmiseksi, josta ei koskaan tule mitään. Ehkä niin onkin, huokaisin ja helpotuin. Mitä minusta sitten pitäisi tulla? Pingottamalla ei synny kuin katkeavia kuminauhoja. Roskakori on armon lähde, kun sinne saa pudottaa lohikäärmeen suomuja.

Ohjaaja vaihtui takaisin anekdootteja kertovaksi professoriksi, mutta hän oli ollut mukana ohjauksen kehittämisprojektissa. Ohjaus oli kuin eri vuosituhannelta – niin, krhm, todellakin. Sain jopa sattumien kautta monta kuukautta aikaa vain gradulle. En ollut edes työtön vaan täysin tyhjän päällä, ja vieläkin elämä kantoi!

Yhä alkuun pääseminen oli usein kiduttavan vaikeaa. Inhosin itseäni päivinä, jolloin olin selannut netistä tyhjänpäiväisiä tuntikaupalla. Vihasin ja halveksin. Jonain päivänä tiesin, että nyt riittää. Hyypiöidyn elämäni loppuun asti, ellen ymmärrä, mikä muuri on päämääräni edessä. Onhan tässä lempikirjassanikin kohtaus, jossa sankari selviää vaikeasta matkasta, kun hän tietää ja tuntee vaarojen synnyt.

Sana kerrallaan

Olen niin tottunut kantamaan graduhyypiön häpeää, että elämä ilman sitä melkeinpä pelottaa. Hiertämiseen tottuu, sillä ensin se sattuu, sitten siihen tottuu ja lopulta sitä jo tarvitseekin oman piilopirttinsä lukoksi.

Päätän katsoa putkinäköisesti tiskivuorten taa, jumittua omaan tahtooni tehdä gradu valmiiksi. Päätän olla iloinen siitä, miten työ edistyy: uutta tekstiä syntyy. Rakenne on selkiytynyt rönsyliljasta perusorvokiksi. Gradussa ei ole enää yhtään osuutta, josta en tietäisi, miten se tehdään. Jos joskus netti viekin – ehkä klikkasin, ehkä en – muistan, miten hyvä olo tuleekaan, kun gradu hetken viheriöi.

Voi tietysti olla, että taivas putoaa päälleni jo huomenna. Siihen asti kuitenkin tällä suunnitelmalla sana kerrallaan. Ääneen sanon, että tänä kesänä olen vihdoin FM, jos Luoja suo ja oma takapuoli kestää.

* ambitio = kunnianhimo. Piti nimittäin katsoa sivistyssanakirjasta, sillä itse suosin selkeää suomen kieltä, kun puhun tai kirjoitan.

Ambitio, a word in my ass.


** ** ** ** to be continued :-) ** ** ** **