05.01.2010
Jotain uutta, jotain vanhaa
Taisi olla Meirammuari joka pohti että onko HK selviytyjien blogi - kukaan kun ei koskaan kirjoita kun menee vähän heikommin. Huonosti ei varsinaisesti olekaan mennyt, mutta elämässä on tapahtunut mullistuksia ja ne ovat vaikuttaneet myös bloggausaktiivisuuteen.
Avioeroa siis. Minulla on ollut yksi periaate blogatessani- en yleensäkään ole kirjoittanut henkilökohtaisesta elämästäni enkä lapsista (pari poikkeusta vahvistaa säännön). Nytkään en aio tilittää mitä missä milloin ja miksi, mutta kuten olen lähes kaikkialla todennut - hämmennystä aiheuttaen - tämä on happy divorce, iloinen ero. Ei draamaa, ei suuria tunteita, lähinnä vain lopullinen toteamus että ei toimi, on parempi irtaantua. Noin vuosi sitten tehdyn päätöksen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa keriytyä kohti nykytilannetta.
Tapani tehdä isoja päätöksiä on sellainen, että kelaan niitä hiljaa mielessäni pitkään ja hartaasti, punnitsen erilaisia vaihtoehtoja, enkä kerro kenellekään mitä mietin. Näin ollen ratkaisu ilmeisesti vaikutti äkilliseltä, vaikkei se sitä suinkaan ollut. Olen myös sopeutumisen mestari - päätöksen jälkeen olen heti sinut päätöksen kanssa ja elän sen mukaisesti. Se tietysti vaikuttaa ulkopuolisten silmissä suorastaan tunteettomalta.
Kumman paljon edelleen automaattisesti oletetaan että avioero on aina huono ja väärä ratkaisu, ainakin lasten kannalta. Tottahan ero on lapsille rankka juttu, vaikka sitä miten järkeilisi ja pohjustaisi, mutta pysyn itsekkäästi (?) kannassani että vanhempien kireät ja etäiset välit eivät tee hyvää lapsellekaan. Eron myötä vanhempien suhde saa tilaa tasapainottua ja asioista voi puhua ilman arkisten ärsytysten painolastia.
Nyt opettelemme elämää kahdessa kodissa, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos jokin unohtuu, se on helppo juosta hakemaan kun matka ei ole pitkä. Myös ikävän yllättäessä toinen vanhemmista on nopeasti saatavilla jollei pelkkä puhelinsoitto riitä lievittämään ikävää. Koulut ja ystävät säilyvät samana. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikka elämme edelleen harjoitusvaihetta. En silti näe mitään syytä miksi asiat tästä muuttuisivat kehnompaan suuntaan, tuntuu että suunta on ylöspäin, monin tavoin.
Otsikkoon palatakseni, uutta on tämä kahden kodin malli, vanhaa tietysti se, että jaettu vanhemmuus ei katoa eronkaan myötä mihinkään. Olen etuoikeutettu, koska lasten isän kanssa on hyvät ja luontevat välit. Olisi kamalaa joutua riitelemään ja taistelemaan jokaisesta muumimukista ja tapaamisajankohdasta. Tai joutua pelkäämään, siitäkin kun on riittävästi esimerkkejä.
Hyvää uutta vuotta entisille ja uusille lukijoille, kohti uutta, rohkeasti, jos siltä tuntuu. Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia, mutta toivon ehtiväni päivittää Hernekeppiä hieman useammin. Uusia tuulia on myös työrintamalla, mutta niistä kenties lisää toisessa blogissa (joka sekin on ollut retuperällä turhan kauan, auts).
Avioeroa siis. Minulla on ollut yksi periaate blogatessani- en yleensäkään ole kirjoittanut henkilökohtaisesta elämästäni enkä lapsista (pari poikkeusta vahvistaa säännön). Nytkään en aio tilittää mitä missä milloin ja miksi, mutta kuten olen lähes kaikkialla todennut - hämmennystä aiheuttaen - tämä on happy divorce, iloinen ero. Ei draamaa, ei suuria tunteita, lähinnä vain lopullinen toteamus että ei toimi, on parempi irtaantua. Noin vuosi sitten tehdyn päätöksen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa keriytyä kohti nykytilannetta.
Tapani tehdä isoja päätöksiä on sellainen, että kelaan niitä hiljaa mielessäni pitkään ja hartaasti, punnitsen erilaisia vaihtoehtoja, enkä kerro kenellekään mitä mietin. Näin ollen ratkaisu ilmeisesti vaikutti äkilliseltä, vaikkei se sitä suinkaan ollut. Olen myös sopeutumisen mestari - päätöksen jälkeen olen heti sinut päätöksen kanssa ja elän sen mukaisesti. Se tietysti vaikuttaa ulkopuolisten silmissä suorastaan tunteettomalta.
Kumman paljon edelleen automaattisesti oletetaan että avioero on aina huono ja väärä ratkaisu, ainakin lasten kannalta. Tottahan ero on lapsille rankka juttu, vaikka sitä miten järkeilisi ja pohjustaisi, mutta pysyn itsekkäästi (?) kannassani että vanhempien kireät ja etäiset välit eivät tee hyvää lapsellekaan. Eron myötä vanhempien suhde saa tilaa tasapainottua ja asioista voi puhua ilman arkisten ärsytysten painolastia.
Nyt opettelemme elämää kahdessa kodissa, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos jokin unohtuu, se on helppo juosta hakemaan kun matka ei ole pitkä. Myös ikävän yllättäessä toinen vanhemmista on nopeasti saatavilla jollei pelkkä puhelinsoitto riitä lievittämään ikävää. Koulut ja ystävät säilyvät samana. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikka elämme edelleen harjoitusvaihetta. En silti näe mitään syytä miksi asiat tästä muuttuisivat kehnompaan suuntaan, tuntuu että suunta on ylöspäin, monin tavoin.
Otsikkoon palatakseni, uutta on tämä kahden kodin malli, vanhaa tietysti se, että jaettu vanhemmuus ei katoa eronkaan myötä mihinkään. Olen etuoikeutettu, koska lasten isän kanssa on hyvät ja luontevat välit. Olisi kamalaa joutua riitelemään ja taistelemaan jokaisesta muumimukista ja tapaamisajankohdasta. Tai joutua pelkäämään, siitäkin kun on riittävästi esimerkkejä.
Hyvää uutta vuotta entisille ja uusille lukijoille, kohti uutta, rohkeasti, jos siltä tuntuu. Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia, mutta toivon ehtiväni päivittää Hernekeppiä hieman useammin. Uusia tuulia on myös työrintamalla, mutta niistä kenties lisää toisessa blogissa (joka sekin on ollut retuperällä turhan kauan, auts).
07.07.2009
Sallikaa lasten tulla
Mitä yhteistä on minulla ja Heidi Klumilla, paitsi että molemmat ovat pitkiä ja kauniita?
Molemmilta on tulossa taas uusi kausi ässää muotirealitya, paitsi minulta. Molemmat odottavat ensimmäistä ansiosidonnaista työttömyyskorvaustaan, paitsi Klum. Ja ennen kaikkea molemmat odottavat neljättä lastaan syksyksi, ja jos tähänastisia merkkejä on uskominen, molemmat selviytyvät tästäkin kerrasta ilman raskausarpia.
Asun perheineni vankalla körtti- ja lestadiolaisalueella. En voi olla miettimättä sitä, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella on siihen, miten helpolta ja luontevalta täällä tuntuu lahkottomasta tavisluterilaisestakin kasvattaa perhettä kokoon, jota etelässä nimitettäisiin suurperheeksi.
Helppous tulee pienistä asioista. Iso alku on se, ettei perheen lapsilukuun yksinkertaisesti näytetä juuri kiinnittävän huomiota. Jos liikun kaupassa kolmen alle kouluikäisen ja -noh, hieman eloisan lapsen kanssa maha isosti (sitä se viikolla 25 meikäläisellä jo on!) pystyssä, se ei ole yhdellekään muulle asiakkaalle pään kääntämisen, saati paheksuvan katseen väärtiä.
En tiedä onko tässäkään mitään poikkeuksellista, mutta vaivaton olo tulee siitäkin, ettei terveydenhuollossa tai muissa viranomaisissa "uskaltamistamme" mitenkään päivitellä. Sikiöseulonnoista pystyin kieltäytymään täysin neutraalisti ja selittelemättä. Suhtautuminen on ollut yhtäläisen lämmin yliopistosairaalassa, aluesairaalassa ja neuvolassa, joissa olemme eri syistä asioineet.
Olen jäänyt pohtimaan, onko tällä seudulla työskentelevällä terveydenhuoltohenkilökunnalla oltava erityisen herkät tuntosarvet siihen, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys-tyyppisten sanojen käyttö jätetään keskustelussa vähemmälle. Vastausta en tiedä.
Editoijan huomautus: Ihan kaikesta sikiöseulonnasta emme ole kieltäytyneet, vaan toimineet rusinat pullasta -periaatteella. Rakennetta on tarkasteltu ja niskaa mittailtu ultrassa, mutta veriseulan jätin väliin ja kohdunsisäisistä istukka- ja lapsivesihommeleista on keskenmenoriskin vuoksi tullut järjestelmällisesti kieltäydyttyä.
Lisäsin pari linkkiä.
Molemmilta on tulossa taas uusi kausi ässää muotirealitya, paitsi minulta. Molemmat odottavat ensimmäistä ansiosidonnaista työttömyyskorvaustaan, paitsi Klum. Ja ennen kaikkea molemmat odottavat neljättä lastaan syksyksi, ja jos tähänastisia merkkejä on uskominen, molemmat selviytyvät tästäkin kerrasta ilman raskausarpia.
Asun perheineni vankalla körtti- ja lestadiolaisalueella. En voi olla miettimättä sitä, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella on siihen, miten helpolta ja luontevalta täällä tuntuu lahkottomasta tavisluterilaisestakin kasvattaa perhettä kokoon, jota etelässä nimitettäisiin suurperheeksi.
Helppous tulee pienistä asioista. Iso alku on se, ettei perheen lapsilukuun yksinkertaisesti näytetä juuri kiinnittävän huomiota. Jos liikun kaupassa kolmen alle kouluikäisen ja -noh, hieman eloisan lapsen kanssa maha isosti (sitä se viikolla 25 meikäläisellä jo on!) pystyssä, se ei ole yhdellekään muulle asiakkaalle pään kääntämisen, saati paheksuvan katseen väärtiä.
En tiedä onko tässäkään mitään poikkeuksellista, mutta vaivaton olo tulee siitäkin, ettei terveydenhuollossa tai muissa viranomaisissa "uskaltamistamme" mitenkään päivitellä. Sikiöseulonnoista pystyin kieltäytymään täysin neutraalisti ja selittelemättä. Suhtautuminen on ollut yhtäläisen lämmin yliopistosairaalassa, aluesairaalassa ja neuvolassa, joissa olemme eri syistä asioineet.
Olen jäänyt pohtimaan, onko tällä seudulla työskentelevällä terveydenhuoltohenkilökunnalla oltava erityisen herkät tuntosarvet siihen, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys-tyyppisten sanojen käyttö jätetään keskustelussa vähemmälle. Vastausta en tiedä.
Editoijan huomautus: Ihan kaikesta sikiöseulonnasta emme ole kieltäytyneet, vaan toimineet rusinat pullasta -periaatteella. Rakennetta on tarkasteltu ja niskaa mittailtu ultrassa, mutta veriseulan jätin väliin ja kohdunsisäisistä istukka- ja lapsivesihommeleista on keskenmenoriskin vuoksi tullut järjestelmällisesti kieltäydyttyä.
Lisäsin pari linkkiä.
16.06.2009
Vilkaisu paratiisiin - toivottavasti ei katoavaan
Vierailin vastikään ihanassa paikassa. Siellä syntyy vuosittain noin 900 uutta ihmistä kolmessa synnytyssalissa. Meidät - siis aivan vain kaksi yksityistä ihmistä, tulevat isä ja äiti, ja ehei, ensisynnyttäjästä ei ole kyse - ohjattiin vierailulle ex tempore, kun saman talon äitiyspoliklinikalla varovaisesti tiedustelin, voisiko osastonkin puolta joskus nähdä.
En olisi osannut moista odottaa luettuani monesta paikasta, kuinka tulevilta synnyttäjiltä evätään kiireeseen vedoten synnytysosastovierailuja ja tarjotaan korvikkeeksi virtuaalivisiittejä.
Nuori, iloinen ja lempeä kätilö otti meidät kätellen vastaan ja kierrätti ystävällisesti hymyillen ulko-ovelta perhehuoneisiin. Puutteita, kuten remontin vuoksi kansliaksi muutettua potilashuonetta ja saman rempan vuoksi suljettua kylppäriä, ei peitelty. Ei tarvinnut: ne korvasi moninkertaisesti osastolla leijuva kiireetön, rauhallinen ja jotenkin hymyilevä ilmapiiri.
Kuulin, että synnyttäjiä kannustetaan kohoasentoihin - jakkaroita oli tarjolla useampia - ja synnyttäneitä lapsentahtiseen imetykseen. Pesut ja mittaukset tehdään vasta ihokontaktin ja ensi-imujen jälkeen. Jos äiti on huonokuntoinen ja väsynyt, vauvan saa häpeämättä antaa hetkeksi hoitoonkin.
Synnytyssalissa oli iso amme, iso terapiapallo ja keinutuoli, veteenkin saa kuulemma vauvan voinnin salliessa synnyttää ja säännöllisesti synnytetäänkin. Äitejä rohkaistaan käsittelemään kipua liikkumalla, ja kätilö tähdensi, että liikkumaan pystyy yleensä epiduraalipuudutuksessakin - ensimmäinen puoli tuntia sen laiton jälkeen on maattava paikallaan, sitten vain palloilemaan jos jalat kantavat.
Synnytysten määrä ylittää tuossa aluesairaalassa tehostamistoimien - siis lakkautusuhan - alarajan, mutta esimerkiksi lastenlääkäripäivystystä ei öisin ja viikonloppuisin ole, kuten nykyään tunnutaan toivottavan.
Vaikka olen itse ollut riskisynnyttäjä, joka on ehdottomasti tarvinnut yliopistosairaalan palveluja ennenaikaisesti syntyneelle vauvalleen, minusta olisi sulaa hulluutta keskittää kaikkia synnytyksiä isoihin yksiköihin. Miksei samalla keskitetä korvien putkituksia tai kitarisaleikkauksia? Lapsen henki voi niissäkin joissakin harvoissa komplikaatiotapauksissa olla vaarassa.
Kotiin mennessä kysyin mieheltäni, mitä järkeä olisi lakkauttaa osasto, jossa selvästi on paneutuva, lämmin ja lapsi-, äiti- ja perhemyönteinen ote. "Ei mitään", hän vastasi. Pelkkä tunnekysymys tämä ei ole minustakaan!
PS. täysin OT telkkuvinkki. Kotikatsomossa eilen tullut Rumble uusitaan keskiviikkona 17.6. kello 22.30 ykkösellä. Hillitön, mustanhauska road movie neljästä keski-ikäisestä teddystä (= rokusta, rokkarista etc). Jos Katsastuksen tai Calamari Unionin tyylinen huumori iskee, iskenee tämäkin. Minä nauroin. Ohjaus Jani Volanen, valmistumisvuosi 2002. Rooleissa mm. upea Vesa-Matti Loiri, Tommi Korpela, Jari Pehkonen.
En olisi osannut moista odottaa luettuani monesta paikasta, kuinka tulevilta synnyttäjiltä evätään kiireeseen vedoten synnytysosastovierailuja ja tarjotaan korvikkeeksi virtuaalivisiittejä.
Nuori, iloinen ja lempeä kätilö otti meidät kätellen vastaan ja kierrätti ystävällisesti hymyillen ulko-ovelta perhehuoneisiin. Puutteita, kuten remontin vuoksi kansliaksi muutettua potilashuonetta ja saman rempan vuoksi suljettua kylppäriä, ei peitelty. Ei tarvinnut: ne korvasi moninkertaisesti osastolla leijuva kiireetön, rauhallinen ja jotenkin hymyilevä ilmapiiri.
Kuulin, että synnyttäjiä kannustetaan kohoasentoihin - jakkaroita oli tarjolla useampia - ja synnyttäneitä lapsentahtiseen imetykseen. Pesut ja mittaukset tehdään vasta ihokontaktin ja ensi-imujen jälkeen. Jos äiti on huonokuntoinen ja väsynyt, vauvan saa häpeämättä antaa hetkeksi hoitoonkin.
Synnytyssalissa oli iso amme, iso terapiapallo ja keinutuoli, veteenkin saa kuulemma vauvan voinnin salliessa synnyttää ja säännöllisesti synnytetäänkin. Äitejä rohkaistaan käsittelemään kipua liikkumalla, ja kätilö tähdensi, että liikkumaan pystyy yleensä epiduraalipuudutuksessakin - ensimmäinen puoli tuntia sen laiton jälkeen on maattava paikallaan, sitten vain palloilemaan jos jalat kantavat.
Synnytysten määrä ylittää tuossa aluesairaalassa tehostamistoimien - siis lakkautusuhan - alarajan, mutta esimerkiksi lastenlääkäripäivystystä ei öisin ja viikonloppuisin ole, kuten nykyään tunnutaan toivottavan.
Vaikka olen itse ollut riskisynnyttäjä, joka on ehdottomasti tarvinnut yliopistosairaalan palveluja ennenaikaisesti syntyneelle vauvalleen, minusta olisi sulaa hulluutta keskittää kaikkia synnytyksiä isoihin yksiköihin. Miksei samalla keskitetä korvien putkituksia tai kitarisaleikkauksia? Lapsen henki voi niissäkin joissakin harvoissa komplikaatiotapauksissa olla vaarassa.
Kotiin mennessä kysyin mieheltäni, mitä järkeä olisi lakkauttaa osasto, jossa selvästi on paneutuva, lämmin ja lapsi-, äiti- ja perhemyönteinen ote. "Ei mitään", hän vastasi. Pelkkä tunnekysymys tämä ei ole minustakaan!
PS. täysin OT telkkuvinkki. Kotikatsomossa eilen tullut Rumble uusitaan keskiviikkona 17.6. kello 22.30 ykkösellä. Hillitön, mustanhauska road movie neljästä keski-ikäisestä teddystä (= rokusta, rokkarista etc). Jos Katsastuksen tai Calamari Unionin tyylinen huumori iskee, iskenee tämäkin. Minä nauroin. Ohjaus Jani Volanen, valmistumisvuosi 2002. Rooleissa mm. upea Vesa-Matti Loiri, Tommi Korpela, Jari Pehkonen.
12.06.2009
Nauraminen on parasta!
On ihanaa, kun voimia saa kepeistä ja kivoista ja hauskoista asioista - ei tarvitse turvautua synkänmustaan vakavuuteen lohtua saadakseen. Vielä kuukausi - pari sitten eläydyin parhaiten esimerkiksi sellaisiin maailmoihin, joita Johnny Cash luo versioidessaan Nick Cave and the Bad Seedsin The Mercy Seatia.
Nyt on kesä ja olen löytänyt uudelleen kikattamisen taidon. Tässä viime aikojen naurun aiheita:
1. Aina ja ikuisesti, omat lapset. Jos itse saa lapsen nauramaan, nauru tarttuu takaisin takuuvarmasti. 5-7-vuotiaita on sitä paitsi älyttömän helppo huvittaa! Tuntuu riittävän jo se, että yleensä ilmaisee omaavansa huumorintajua eikä raahusta ympäriinsä jatkuvasti naama pitkänä.
2. Hesaria ei tarvitse tilata, sillä Fingerporia julkaistaan verkossa. Iso kiitos.
3. Bob Dylanin I Shall Be Freen toinen säkeistö.
Well, sometimes I might get drunk
Walk like a duck and smell like a skunk
Don't hurt me none, don't hurt my pride
'Cause I got my little lady right by my side
(She's a tryin' a hide pretendin'
She don't know me).
Iloista kesää!
Nyt on kesä ja olen löytänyt uudelleen kikattamisen taidon. Tässä viime aikojen naurun aiheita:
1. Aina ja ikuisesti, omat lapset. Jos itse saa lapsen nauramaan, nauru tarttuu takaisin takuuvarmasti. 5-7-vuotiaita on sitä paitsi älyttömän helppo huvittaa! Tuntuu riittävän jo se, että yleensä ilmaisee omaavansa huumorintajua eikä raahusta ympäriinsä jatkuvasti naama pitkänä.
2. Hesaria ei tarvitse tilata, sillä Fingerporia julkaistaan verkossa. Iso kiitos.
3. Bob Dylanin I Shall Be Freen toinen säkeistö.
Well, sometimes I might get drunk
Walk like a duck and smell like a skunk
Don't hurt me none, don't hurt my pride
'Cause I got my little lady right by my side
(She's a tryin' a hide pretendin'
She don't know me).
Iloista kesää!
08.05.2009
Uupumusharhaa
Ehkä lepään tuokion
se varmaan poissa on
kun avaan silmät uudestaan
on kaikki ennallaan (Kolmas nainen, Uupumusharhaa)
Olen potenut klassisia työuupumuksen oireita. Väsymystä, ahdistusta, itkuisuutta, pelkoa, lamaantumista, näköalattomuutta, päättämättömyyttä, keskittymiskyvyn puutetta, ammatillisen itsetunnon laskua pohjamutiin. Useimmiten oma ideapakki on tyhjä ja annettujenkin työtehtävien edessä tunnen, että tuskin osaisin mitään, jos jaksaisin yrittää. Kun yritän ja saan jotain aikaiseksi, tunnen usein, että tämä oli aivan rutiinihomma eikä tuloskaan häävi, miksi ihmeessä tämä tuntui suuren luokan ongelmanratkaisulta, joka imee kaikki mehut?
Kun jo töihin lähtiessäni tiedän olevani myöhässä, päässäni alkaa kaikua lause: mä saan potkut, mä saan varmasti potkut. Ihan kuin voisinkin: pitkin kevättä työvoimatilanne on ollut sellainen, että jokaista työpaikalle edes joskus eksyvää ihmistä venytetään molemmista päistä kuin kuminauhaa. Eikä meitä sijaisia ole niin helppo löytää. Jos olenkin tehoton, osaan sentään jotain jo valmiiksi; en vaadi toisten jakavan rajoitettua työaikaansa minun perehdyttämiseeni.
Juuri nyt on helpompaa, on ollut pari viikkoa. Parin tehdyn homman jälkeen olen jopa tuntenut tyytyväisyyttä, jopa ylpeyttä, työni tuloksesta.
Ympäristökin vaikuttanee - kevätvalon lisäksi työpaikka itse. Opintovapaille karannutta ja sairaslomille kaatunutta vakiväkeä on palannut virkeänä työhön. Oto-sijaisiksi venytetyt työkaverit ovat päässeet helpotuksekseen keskittymään siihen, mitä osaavat ja tykkäävät tehdä. Ilmapiirissä on vähemmän stressiä, jota pystyisin imemään omani jatkoksi.
Pahimpina viikkoina uskaltauduin valittamaan oloani terveyskeskukseen - työterveyshuoltoon päästäkseni en ole tällä pätkää ollut vielä talossa riittävän pitkään. "Kuinka pitkälle susta tuntuu, että painat nyt vain sisulla eteenpäin?" Minulta kysyttiin. Milläs muulla? Ihmettelin sisäisesti. Ei sitä talvisodastakaan jääty stressilomille, saati kotirintamalta. Sain kuulla myös, että "viime viikkokin oli nelipäiväinen ja ensi viikolla on vappu, sitten ei ole kuin pari viikkoa ja taas on helatorstai" -ajattelu on tyypillistä stressipuhetta. Jaksaa vielä tämän yhden. Jaksaa jaksaa. Kun työkin loppuu jo parin kuukauden kuluttua.
"Miltä susta tuntuu sellainen ajatus, että jäisit sairaslomalle?" kysyttiin myös. Ei tarjottu paperia kuitenkaan: keskustelukumppani ei ollut lääkäri vaan hoitaja. Jäi menemättä lääkäriin. Töihin menin, vaikka viikonloppuun asti silläkin viikolla itkin joka päivä puhdasta väsymystä, aamulla tai illalla.
En ole sairaslomalla, koska en kehtaa. En kehtaa vyöryttää tutuiksi käyneille työkavereille ja edellisen työpaikkansa menettäneen muarin palkkalistoilleen pelastaneelle pomolle sitä, että työ nyt vain sattuu olemaan se ylimääräinen pisara, jota tämän maljan on läikkymättä vaikea kannattaa. Enkä kehtaa, koska on sitä nyt ennenkin jaksettu. Enkä kehtaa, koska miäs tukee töissäkäyntiä, ottaa ylitse oman osansa vastuuta lapsista niinä päivinä (noin 4/vko) kun työmatkat toisen kaupungin työpisteeseen venyttävät työpäiviäni tunnilla suuntaansa.
Enkä minä edes työuupumusta pode, vaan elämäuupumusta. Edellisen työpaikan kiikunkaakun-kiehunnat ennen tyrmäävää loppua (on kurja olla se, joka joutuu lähtemään; katkeroittaa huomata, etteivät "hyvistä tyypeistä pidetään kyllä kiinni" -puheet pidä paikkaansa kun "hyvän tyypin" työsopimus on määräaikainen - siinä alkaa epäillä, että minä en niitä hyviä tyyppejä tainnut ollakaan) vaikuttavat taustalla, mutta isoimmat jutut ovat ihan muilla alueilla.
"Minulla oli joskus sellainen olo, etten ehtinyt mukaan omaan elämääni." Näkyy kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu ja ex-ministeri sanoneen Iltalehden (kai se on sen?) Ilonassa. Vähän sitä tämä kai on. Se, ettei pyykkiä ehdi koskaan pestä tarpeeksi, on ehtimättömyydestä vain jäävuoren huippu. Se, että joka aamu saa valita huonon tukkapäivän, meikittömän naaman tai molemmat, on pikkujuttu.
Niitä isompia oman elämän juttuja luetteloin viime ajoilta ehkä joskus - jos jaksan. Nyt pitää alkaa imeä voimia vapaasta viikonlopusta. Koti on maailman paras paikka, vaikka siellä olisi aivan hillittömän sekaista.
Virvoittavan viileää vettä minulle tarjoaa E. Annie Proulx, jonka Laivauutisia olen lukenut yhden luvun ja rakastunut hillittömästi siihen, että saan sukeltaa, kellua, nauttia ja levätä siinä kielessä, siinä maailmassa. Edellinen kirja, jonka kanssa koin saman tunteen, oli saman tekijän (tosin ilman E:tä) novellikokoelma Lyhyt kantama. Se ei ollut vettä vaan kuivaa maata, mutta kyllä vain, se ympäröi lukijan aivan samalla kirkkauden tunteella.
Onko HK muuten jonkinlainen selviytyjien blogi? Minusta tuntuu, että meistä harvemmin kukaan kirjoittaa silloin kun on romuna, pohjalla ja kysymysmerkkinä, vaan vasta selkeämmällä hetkellä, jalkeille taas päästyään, silloin kun osaa kertoa kokeneensa ja oppineensa jotain.
No, minä olen vielä ihan kaiken keskellä, vaikka kirjoitus helpommalla hetkellä tuli tehtyäkin.
se varmaan poissa on
kun avaan silmät uudestaan
on kaikki ennallaan (Kolmas nainen, Uupumusharhaa)
Olen potenut klassisia työuupumuksen oireita. Väsymystä, ahdistusta, itkuisuutta, pelkoa, lamaantumista, näköalattomuutta, päättämättömyyttä, keskittymiskyvyn puutetta, ammatillisen itsetunnon laskua pohjamutiin. Useimmiten oma ideapakki on tyhjä ja annettujenkin työtehtävien edessä tunnen, että tuskin osaisin mitään, jos jaksaisin yrittää. Kun yritän ja saan jotain aikaiseksi, tunnen usein, että tämä oli aivan rutiinihomma eikä tuloskaan häävi, miksi ihmeessä tämä tuntui suuren luokan ongelmanratkaisulta, joka imee kaikki mehut?
Kun jo töihin lähtiessäni tiedän olevani myöhässä, päässäni alkaa kaikua lause: mä saan potkut, mä saan varmasti potkut. Ihan kuin voisinkin: pitkin kevättä työvoimatilanne on ollut sellainen, että jokaista työpaikalle edes joskus eksyvää ihmistä venytetään molemmista päistä kuin kuminauhaa. Eikä meitä sijaisia ole niin helppo löytää. Jos olenkin tehoton, osaan sentään jotain jo valmiiksi; en vaadi toisten jakavan rajoitettua työaikaansa minun perehdyttämiseeni.
Juuri nyt on helpompaa, on ollut pari viikkoa. Parin tehdyn homman jälkeen olen jopa tuntenut tyytyväisyyttä, jopa ylpeyttä, työni tuloksesta.
Ympäristökin vaikuttanee - kevätvalon lisäksi työpaikka itse. Opintovapaille karannutta ja sairaslomille kaatunutta vakiväkeä on palannut virkeänä työhön. Oto-sijaisiksi venytetyt työkaverit ovat päässeet helpotuksekseen keskittymään siihen, mitä osaavat ja tykkäävät tehdä. Ilmapiirissä on vähemmän stressiä, jota pystyisin imemään omani jatkoksi.
Pahimpina viikkoina uskaltauduin valittamaan oloani terveyskeskukseen - työterveyshuoltoon päästäkseni en ole tällä pätkää ollut vielä talossa riittävän pitkään. "Kuinka pitkälle susta tuntuu, että painat nyt vain sisulla eteenpäin?" Minulta kysyttiin. Milläs muulla? Ihmettelin sisäisesti. Ei sitä talvisodastakaan jääty stressilomille, saati kotirintamalta. Sain kuulla myös, että "viime viikkokin oli nelipäiväinen ja ensi viikolla on vappu, sitten ei ole kuin pari viikkoa ja taas on helatorstai" -ajattelu on tyypillistä stressipuhetta. Jaksaa vielä tämän yhden. Jaksaa jaksaa. Kun työkin loppuu jo parin kuukauden kuluttua.
"Miltä susta tuntuu sellainen ajatus, että jäisit sairaslomalle?" kysyttiin myös. Ei tarjottu paperia kuitenkaan: keskustelukumppani ei ollut lääkäri vaan hoitaja. Jäi menemättä lääkäriin. Töihin menin, vaikka viikonloppuun asti silläkin viikolla itkin joka päivä puhdasta väsymystä, aamulla tai illalla.
En ole sairaslomalla, koska en kehtaa. En kehtaa vyöryttää tutuiksi käyneille työkavereille ja edellisen työpaikkansa menettäneen muarin palkkalistoilleen pelastaneelle pomolle sitä, että työ nyt vain sattuu olemaan se ylimääräinen pisara, jota tämän maljan on läikkymättä vaikea kannattaa. Enkä kehtaa, koska on sitä nyt ennenkin jaksettu. Enkä kehtaa, koska miäs tukee töissäkäyntiä, ottaa ylitse oman osansa vastuuta lapsista niinä päivinä (noin 4/vko) kun työmatkat toisen kaupungin työpisteeseen venyttävät työpäiviäni tunnilla suuntaansa.
Enkä minä edes työuupumusta pode, vaan elämäuupumusta. Edellisen työpaikan kiikunkaakun-kiehunnat ennen tyrmäävää loppua (on kurja olla se, joka joutuu lähtemään; katkeroittaa huomata, etteivät "hyvistä tyypeistä pidetään kyllä kiinni" -puheet pidä paikkaansa kun "hyvän tyypin" työsopimus on määräaikainen - siinä alkaa epäillä, että minä en niitä hyviä tyyppejä tainnut ollakaan) vaikuttavat taustalla, mutta isoimmat jutut ovat ihan muilla alueilla.
"Minulla oli joskus sellainen olo, etten ehtinyt mukaan omaan elämääni." Näkyy kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu ja ex-ministeri sanoneen Iltalehden (kai se on sen?) Ilonassa. Vähän sitä tämä kai on. Se, ettei pyykkiä ehdi koskaan pestä tarpeeksi, on ehtimättömyydestä vain jäävuoren huippu. Se, että joka aamu saa valita huonon tukkapäivän, meikittömän naaman tai molemmat, on pikkujuttu.
Niitä isompia oman elämän juttuja luetteloin viime ajoilta ehkä joskus - jos jaksan. Nyt pitää alkaa imeä voimia vapaasta viikonlopusta. Koti on maailman paras paikka, vaikka siellä olisi aivan hillittömän sekaista.
Virvoittavan viileää vettä minulle tarjoaa E. Annie Proulx, jonka Laivauutisia olen lukenut yhden luvun ja rakastunut hillittömästi siihen, että saan sukeltaa, kellua, nauttia ja levätä siinä kielessä, siinä maailmassa. Edellinen kirja, jonka kanssa koin saman tunteen, oli saman tekijän (tosin ilman E:tä) novellikokoelma Lyhyt kantama. Se ei ollut vettä vaan kuivaa maata, mutta kyllä vain, se ympäröi lukijan aivan samalla kirkkauden tunteella.
Onko HK muuten jonkinlainen selviytyjien blogi? Minusta tuntuu, että meistä harvemmin kukaan kirjoittaa silloin kun on romuna, pohjalla ja kysymysmerkkinä, vaan vasta selkeämmällä hetkellä, jalkeille taas päästyään, silloin kun osaa kertoa kokeneensa ja oppineensa jotain.
No, minä olen vielä ihan kaiken keskellä, vaikka kirjoitus helpommalla hetkellä tuli tehtyäkin.
